perjantai, 27. heinäkuu 2018

Kännykkävapautus

 

Viisi päivää, 30 aikuista, eikä yhtään kännykkää näkyvillä.

 

 

 

Saarijärvellä, joogaopiston joogaa-ja melontaa kurssin yllättävin anti oli ihmisten läsnäolo. 

Joogamatolla, rajatussa maailmassa, se onkin yleensä aika helppoa, siis olla läsnä. 

Liikkeet vaihtuvat rauhallisesti hengityksen tahtiin, ja harjoituksen alun ja lopun välillä elää hetken ajatomassa maailmassa. Täydessäkin salissa on rauha ja hiljaisuus. Ohjaajan ohjeet vievät tuntia eteenpäin ja ympäriltä kuuluu vain rauhallisia, pitkiä hengityksiä.

 

Toisen rauha rauhoittaa itsenikin.

 

 Samaten meloessa, kun tuulenvire liikkuu järven pinnalla ja mela painuu lämpimän järven pinnan alle säännöllisessä rytmissä, rauhoittuu oma mieli ja hengitys. Kanssamelojien kanssa toki voi vaihtaa kuulumisia, mutta tehtävänä on olla tässä hetkessä. Ei menneissä eikä tulevissa.

 

Ainakin näin vähän melonneella läsnäolo oli täysipainoista, koska aallot ja tuulet pitivät tarkkaavaisuuden yllä ja monta kymmentä kajakkia ympärillä edellytti myös oman kajakin suuntien suunnittelua.

 

Melonnan ja joogaharjoitusten lisäksi istuttiin luennoilla, joilla etsittiin ja esiteltiin näkökulmia rauhoittumiseen ja läsnäoloon.

 

Luennoilla ymmärsin, mikä arkisessa työympäristössä ja vapaa-ajallakin hajoittaa  todella suuresti mieltäni ja keskittymistäni. Kännykkä! Oma ja muiden.

 

Ymmärsin miten häiritsevää (minulle) on ihmisten kännykkäetiketti. 

Tai siis sen totaalinen puute. 

 

Miten rauhoittavaa ja ihanaa oli, kun 30 aikuista olivat paikalla. Todella paikalla.

Kukaan ei räplännyt kännykkää, tekstaillut, lukenut Iltasanomia, twiittaillut, whatsupannut, instannut. Ei kukaan.

 

Päät eivät nuokkuneet, vaan katsoimme toisiamme. Katsoimme puhujaa. 

Olimme siellä, missä olimme.

 

Ja ruokailujen aikana söimme. Todellakin, söimme.

Emme popsineet, hotkineet, haukanneet, mättäneet sapuskaa naamaa tai safkaneet.

Ruoka ei jäähtynyt kännykkäsession takia. Keskustelukumppanin lauseet eivät jääneet kesken eikä kukaan sanonut: ” Oota hetki, mun on pakko vastata tähän”.

 

Ei, me olimme ruokapöydässä. Olimme siinä, emmekä hyppelleet toisaalle.

Vaan ravitsimme itsemme huolella valmistelulla ruoalla.

 

8FCC0786-C081-4993-A34F-90BD0873CC00.jpg

 

 

 

 

 

Ps. No, pieni myönnytys: onneksi melonnanohjaajalla oli kuitenkin omansa mukana, kun ukkosmyrsky yllätti meidät järvellä. Täsmäsääennustus puhelimeen ja melonta sai jatkua.

Ja toki illalla, omassa rauhassa, saattoi puhelimen ottaa esiin, mutta se tuntui polttelevan levottomalta. Ei yhtään kivalta.

 

2822BCAF-18CC-4428-BE46-87FA76C6B7CC.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

lauantai, 7. huhtikuu 2018

Tätiratsastajan tunnustuksia

 

Istun vanhan mersun takapenkillä. Alleni on kiireessä haalittu pakkausmuovia penkkiä suojaamaan.

Vieras mies on kietonut kätensä olkapääni ympärille ja puhelee rauhoittavasti: ”Ei mitään hätää. Ei mitään hätään, ei mitään hätää.”

 

Hoipun tajuttomuuden rajamailla ja lause kumisee kaikuisena.

Katselen epäuskoisena käsivarttani.

Siitä töröttää säröisiä luiden päitä. Kun kävelin autolle, se roikkui sivuillani kuin jäniksen raato: ihokaistaleen ja ohuen lihaksen varassa. Veri valui pitkin sormiani lämpöisenä ja pisaroi keltaiset voikukat kulkureitiltäni.

 

Mies huutaa: ” Ei mitään ambulanssia, tyttö vuotaa kuiviin ennen kuin se tänne ehtii. 

Seppo, lähdetään! ”

Minut pelasti shokki, onni ja kaksi viisasta miestä. Ihon läpi ryskyneet luut eivät katkaiset valtimoa ja shokki tyrehdytti verenvuodon.

 

Ensi kosketukseni hevosiin vei minut kuukaudeksi sairaalaan ja jätti elinikäisen vamman.

Vapaana ratsastuskentällä ollut varsa, kiukkuinen suomenhevonen ja leijonaemo-poniäiti, jolla ratsastin, oli kolminaisuus, joka aiheutti pahan onnettomuuden.

Ei kai siis ihme, että seuraavaan ratsastuskertaan meni lähes 30 vuotta.

 

Kävin katselemassa tallilla usein. Norkoilin kentän laidalla. Haistelin tallin tuoksua, sitä lämmintä, vähän makeata, heinäisin aromein vahvistettua. Taputtelin. Kuulostelin. Tutustelin.

Katselin rohkeita tallityttöjä, jotka tottunein ottein nostelivat kavioita, letittivät harjoja ja supattelivat hevosten korviin salaisuutensa.

 

Isikkatalli oli levollinen ja hiljainen paikka.

 

Rakastuin islanninhevosiin niitä katselemalla. Ne näyttivät vakailta ja luotettavilta. 

Ne peittosivat pelkoni ja lopulta, eräänä tammikuisena iltana nousin selkään.

Kävelimme rauhallisesti läpi lumisen metsän. Taluttajatyttö höpötteli kävellessään kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Hevosen lämmin hengitys puhalteli höyrypilviä tummaan talviseen iltaan.

Vakaat jalat löysivät kulkunsa polkua pitkin,vaikka pimeä ilta oli jo pitkällä.

Hengitin syvään. Rentouduin ja painuin vasten satulaa keinahdellen rytmikkäästi askelluksen tahdissa. Ei pelottanut.

 

Talven mittaan kävin tunneilla ja issikkatallin opettajan iloisen napakassa ohjauksessa osaaminen karttui, oikeastaan ihmeen nopeasti, vaikka en tosiaan ollut kentää kiertävien nuorimmasta päästä.

Vaan enpä arvannut, että sairasloma jo väjijyi tallin kulmilla.

 

Tuli yöpakkasen salaa liukastama kenttä. Kaarteeseen ravatessa hevonen kompuroi ja kaatui. Jalkani jäi jalustimeen ja vääntyi. Luulin, että mitään säikähdystä kummenpaa ei sattunut, mutta eipä jalka kantanutkaan painoani.

Tuli toinen sairaalareissu. Murtunut nilkka ja pitkä toipuminen.

Mutta nyt palo issikan selkään oli niin roihuava, että heti, kun sairasloma loppui, lähdin tallille.

 

Kevät oli sulattanut jäiset metsäpolut, joten kenttätunnin sijaan edessä oli pitkään odotettu, ensimmäinen maastolenkki. 

 

Sydän kyllä pamppailli, kun kipusin hevosen selkään ja suuntasin hevosen turvan edelläni kulkevan perään. Letkaa vetävä on sijoitellut hevoset luonteen, vauhdin ja hallittavuuden mukaan toimivaan järjestykseen. Samalla periaatteella hevoset on jaettu ratsastajillekin. Kokemuksen määrä on aina suhteessa hevoseen. Omani on varmajalkaisten ja rauhallisten joukkoon kuuluva.

 

Aurinko valaisi toukokuisen pyhäaamun. Varovaisen vihreät koivunlehdet siilsivat väreilevän valon polulle, jota lähdimme kulkemaan. Kevään kirpeä tuoksu sai hevoset pärskymään. Tuntui, että niilläkin oli intoa lähteä keväiseen metsään, nauttimaan kanssamme heräävän luonnon voimasta.

 

Reitti oli tuttu hevosille ja pian huomasin, että sykeeni laski ja hengitys haki rytminsä hevoseni rytmistä. Saatoin höllätä ohjista ja katsella ympärilleni. 

Metsää täplittävät valkovuokot, keväiset purot hakivat uomiaan, ja kavioiden alla pehmeästi painuva  polku teki hyvää hevosten jaloille, jäisten kenttien jälkeen.

 

Välillä edellä kulkeva ratsu tahtoi maistella ruohotuppaita ja oma hevoseni tyrkkäsi hidastelijaa  turvallaan. Hieman piti olla varuillaan, ettei oma polle saa kaverin kaviosta. Edelläkulkija taisi  tuumia: ” Mitäs siinä hoputat! Ottaisit sinäkin kevään maistiaiset. Kyllä tässä keretään letkan perään heinätupas hampaissakin.”

 

Lämmin etelätuuli hulmutteli hevosten harjoja ja pisamoi nenänpäätäni. Pian letkan ensimmäiset hevoset nostivat korvansa pystyyn ja askellus kiihtyi. Edessä oli huimaavan kaunis kuusimetsän halkova polku, jossa tasainen töltti, islanninhevosten neljäs askellaji toimii kuin unelma.

 

Niin koko letka lähtee tasaisena hyrisevään tölttiin. Oma ratsuni putoilee välillä pompottavaan raviin, mutta palautan mieleen avut, joilla hevosen saan taas siirrettyä takaisin töltille. Puolipidätteillä, eli ohjia maltillisesti kiristämällä ja pohkeilla sekä rennolla istunnalla saadaan aikaan tasainen töltti. Ja pian heppani tölttää esimerkillisesti. Onnistuminen tuntuu samalta kuin oppisi lukemaan tai uimaan. Ihan itse osasin. 

 

 

Pitkän tölttijakson jälkeen kuljetaan käynnissä hiekkatietä. Muutama auto ohittaa, onnneksi fiksusti vauhtia alentaen ja riittävän kaukaa. Sen sijaan kumpuilevan pellon takaa ärjäisevää traktoria useampikin hevonen säpsähtää.

Tänään joudutaan muuttamaan tavanomaista reittiä erään talon ärhäkän piskin takia. Edelliskerralla irti ollut koira aiheutti vaaratilanteen, ja johtajahevonen oli joutunut nostamaan nopean laukan tavoittaakseen letkasta irronneen, kintereissään koiranhampaita säikähtäneen hevosen.

Onneksi selässä oli kokenut ratsastaja ja mitään pahempaa ei sattunut.

 

Hiekkatie päättyy kuusimetsikön laitaan. Hevosten letka häviää tummien ikikuusten sokkeloon.

Sammaleiset kivet ja kaatuneet puun rungot saavat hevoset valppaiksi. Ihmeellisen tarkasti ne kavoidensa paikat valitsevat. Luotan ratsuuni. Höllään taas ohjia ja ajattelen, etten tiedä mitään toistaa paikkaa maailmassa, jossa nyt olisin mieluummin kuin täällä: käsittämättömän kauniissa, keväisessä ikimetsässä, luotettavan ratsun selässä. Nauttien siitä, että pärjään näin suuren, upean eläimen kanssa.

 

Korpitaival jatkuu kalliorinnettä myötäilevän jyrkän polun kautta. Nousen jalustimille keventääkseni painoani. Hevonen joutuu nyt pinnistelemään, jotta pääsemme kipuamaan jyrkkää rinnettä ylöspäin.

Sen vahvat jalat ja selkälihakset jännittyvät, mutta se kantaa meidät työtä tehden ylöspäin. 

 

Leijun kuin toisaalla. Minua kannetaan. Saan luottaa ja levätä. Voin heittäytyä toisen voiman varaan. Kevenen. Pienenen. Heitän huoleni. Unohdan. Luovun. Katoan hetkeksi. 

 

Jyrkänteen alla odottaa laukkasuora. Koko joukko terästyy. Tarkistamme jalustimet, joku kokeilee satulavyönkin tiukkuutta. Otamme napakan otteen ohjaksista. Nousemme jälleen jalustimien varaan, nojaamme eteenpäin ja kun ensimmäinen nostaa laukan, muiden ei tarvitse juuri apuja käyttää.

Kohta kaviot paukkuvat kylätiellä, hiukset ja harjat hulmuavat. Hännät heiluvat innokkaimmilla puolelta toiselle. Joku haluaisi etuilla ja kiilaa edellä olevan  vierelle. Silloin on ratsastajan tehtävä hillitä intoa ja palauttaa ratsu takaisin omalle paikalleen.

Vauhti on kevätmaastolenkillä hurja. Sydämeni Jyskin hevosen kavioiden tahtiin. Tarraan varuiksi kiinni harjasta. En päästä mieleeni putoamista vaan hoen laukan tahtiin. ” Ei mitään hätää. Ei mitään hätää” 

Me selviämme tästä.

 

Tallin pihaan saavuttuamme en vain pysty olemaan hymyilemättä. Taputan hevosta kaulalle. Riisun varusteet ja vien ne paikoilleen. Talutan laitumelle. Hevonen nostaa vapauteen päästyään laukan. Pukittaa ja hupsuttelee. 

Juuri silloin, maastolenkin jälkeen, vehreän laitumen reunalla saan olla hetken verran maailman onnellisin nainen.

 

 

Ps. Tässä odottelemassa kevään ensimmäisten maastolenkkien alkamista. Muutama viiko pitää vielä odottaa!

9F650B21-4CB3-4ABF-8403-3C8045DA4021.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

sunnuntai, 21. toukokuu 2017

Persian kauneimmat säkeet

 

 

 

IMG_2569.jpg

 

Mies on musta, 
mielensä on musta.


Telttarivistöjen seinät paukkuvat tuulessa,
lyövät meitä  korville.
Pöydällä pölyä ja hiekkaa
Äänettömän itkut iirksissään,
silmissään hiekan karheus.
Hellyyttä vailla oleva puristaa kättäni,
hymytön suu puhuu:
omat pienet tyttöni
kaukana telttarivistöjen uumenissa.

 

Vauvat leikkivät lattialla.
Haluaisin nostaa pienimmän hänen syliinsä:
purista kuin omaasi,
suukota kuin omaasi.
kuiski Persian kauneimmat säkeet.

Mies lähtee.
Sytytän kynttilä hänen lapsilleen

 

 

 

 

sunnuntai, 7. toukokuu 2017

Aika

image.jpg-

 

Aika on tummaa ja vaaleaa.

Aika on kummaa tai haaleaa.

 

Aika on näkymätön. Aika on näkyvä. 

Aika on loppumaton. Aika on päättyvä.

Aika on kaunista. Aika on kamalaa.

Aika pitää sisällään elämää ja kuolemaa.

 

Vaan voiko aikaa kuunnella? Voiko sitä katsella?

Voiko sitä haistella? Voiko aikaa maistella?

 

Aikaa voi anella, ja aikakin voi madella.

 

Vaan yksi on varmaa, vaikka päivä olis kuinka harmaa.

Joka ikinen sekunti ja hetki.

Joka ikinen elämän retki.

Joka ikinen leikki ja työ.

Joka ikinen päivä ja yö.

Joka hetki, kun sydän lyö

 

On lahja, riemu ja mahdollisuus!

 

Ja on yksin Jumalan  salaisuus 

millaiset päivät Hän meille antaa.

Vaan jokaisena päivänä 

meitä käsillään kantaa.

 

 

 

 

 

sunnuntai, 9. huhtikuu 2017

Sahbar

 

Kirjoituskursseilla on annettu monenlaisia aiheita.

Mutta turvapaikanhakijat. He ilmaantuvat aina näihin teksteihin.

IMG_2400.jpg

 

Sahbar                            

Babour  on viety säilöön!
Talo kylmeni. Ikkunalasit  jäätyivät. Ihmiset jähmettyivät niille sijoilleen.

Totta sen on ! Hakivat eilen yöllä täältä!  Myös vaimonsa Nazy ja tytär Neelab on viety.
Nyt se on alkanut. 
Ajatelkaa, Neelab oli haettu kesken liikuntatunnin koulusta. 
Kaikki muut lapset olivat huutaneet, että häntä ei saa viedä. Neelab on heidän ystävänsä. 
Tytön polkupyöräkin oli jäänyt koulun pihalle.

Voi Neelab. Kun sinut palautetaan takaisin Afganistaniin, on liikuntatunnit ja pyörällä ajo sinulle vain hämärtyvä, hitaasti himmenevä uni.Ei painajainen vaan hyväjäinen. 

Siellä ei tyttö pyöräile eikä pelaa koulukavereidensa kanssa koripalloa.
Siellä ei lauleta koulun kuorossa tai soiteta ukulelea. Et käy kirjastossa pelaamassa tietokoneella. Siellä ei älyäsi ja uskomatonta oppimiskykyäsi arvosteta.
Sitä, että osaat vain 10 -vuotiaana venäjää, suomea, afgaania ja englantia. 
Sillä ei ole mitään merkitystä.
Todennäköisesti et käy koulua päivääkään
Talebanien silmissä olet vain tyttö. Mitättömyys. Riesa. Kuluerä. Onnettomuus.

IMG_2402.jpg
Illalla, lapsen nukahdettua käymme jälleen saman keskustelun. 
Kohta on meidän vuoromme. Hakemuksemme ei ole vakuuttanut Migriä. Kolmas kerta toden sanoo. Kolme hylättyä hakemusta on umpikuja. Meidät palautetaan.
Mikään ei saa tätä totuutta katoamaan. Ei Rautatientorin mielenosoituksessa vietetyt päivät.
Ei se punatukkainen pappi, joka heittäytyi poliisiautojen eteen.
Ei se iloinen nainen, joka lauloi ja soitti Neelabin kanssa ja opetti häntä luistelemaan.
Eivät ne kirkon työntekijät, jotka veisasivat virsiä terminaalissa ja itkien surivat maamiestemme kohtaloita.
Ei kukaan voi tätä muuttaa.

Pinnasängyssä nukkuvan Sahbar tyttäremme tulevaisuus on meidän käsissämme.

- Ei, minä en jätä häntä koskaan, sanoo Simin mustat silmät kivenkovina.
- Haluatko hänelle sitten samanlaisen elämän, jota itse elit? kysyn.
- Ei, en tietenkään. Haluan, että hän saa käydä koulua, eikä kukaan pakota häntä naimisiin 12-vuotiaana. 
- Sitten tiedät, ettemme voi jäädä odottamaan. Kun meidät viedään turvasäilöön, on edessä vain tuskaa, pelkoa ja toivottomuutta. Me joudumme Kabulin raunioiden keskelle.Meillä  ei ole  siellä mitään. Ei ainuttakaan sukulaista jäljellä. Vain ihmisiä, jotka vihaavat meitä, koska pakenimme. Nyt ehdimme vielä pelastaa Sahbarin.
- Sinä et voi olla tosissasi. Että jättäisimme hänet tänne!
- Simin, olemme puhuneet tämän jo tuhanteen kertaan. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Hän jää tänne, me katoamme. Katso häntä, Simin. Hänellä on oma sänky, puhtaat vaatteet, ruokaa aina kun hänellä on nälkä. Ympärillä on uskomattoman lempeitä ja viisaita suomalaisia naisia. Ajattele, millainen tulevaisuus hänellä on täällä ja millainen umpikuja häntä odottaa Afganistanissa. Et voi riistää häneltä tätä kaikkea! 

- Sahbar ei voisi ikinä ymmärtää, miksi jätimme hänet.
- Hän unohtaa! Hän on niin pieni vielä. Jätämme hänet Aunelle. Kun ikävöit  Sahbaria,voit muistella, kuinka istuitte Aunen saunassa ja kuinka hän vihtoi  vaaleanpunaisessa  vannassa istuvaa pikkuistamme. Muistat sen ja tiedät sydämessäsi, että Aune rakastaa häntä kuin äiti lastaan. Hän takaa tytön tulevaisuuden. Me voimme rukoilla, että ehkä joskus voisimme. Että joskus...

On pakko pitää tauko, ennen kuin voin jatkaa.

- Voisimme kuulla, miten Sahbar voi.Ehkä joskus, joskus saattaisimme saada mahdollisuuden vielä nähdä hänet.


Kaivan repusta paksun mustan vihon.Nostan sen pöydälle. Sitä  olen täyttänyt kaikkina niinä unettomia öinäni,  kun Simin ja Sahbar ovat nukkuneet mustat hiukset kiharoille käpristyneinä yhteisen peiton alla ja suloiset kasvot rauhalliseen uneen raunneina.

Olen istunut vastaanottokeskuksen keittiön pöydän äärellä ja kirjoittanut. Olen kertonut kaiken, mitä muistan sukumme historiasta. Mennen ajan loiston ja sukumme rikkaudet ja sivistyksen määrän. Ja kuinka kaikki romahti Talebanien otettua vallan. Kerroin kaiken, mitä tyttö ei voi meiltä kysyä. 
Me katoamme.
Kuvailen kammottavan pakomatkan. Kuinka hautasimme hänen veljensä Kabulin pommitusten jälkeen. Kerron, kuinka suuri on rakkautemme häntä kohtaan. Vain siksi kykenimme jättämään hänet tähän karuun, mutta lämpimään pohjoiseen maahan. Vannon, että jos se vain on mitenkään meidän käsissämme, me tapaamme vielä. 

Vihkon viimeiset sivut ovat tyhjät.Ne olen varannut Siminille. Hän kirjoittakoot niille hyvästit tyttärelleen.


Avaan  kaksi passia.Niissä on meidän kuvamme, muttei omia nimiämme. Aune hankki meille laittomat passit. Otti suuren lainan kesämökki panttina. Rikkoi lakia. Niin paljon hän  Sahbaria ja meitä rakastaa.

Ojennan vaimolleni kynän ja avaan vihkon viimeiset valkoiset aukeamat täytettäväksi.