tiistai, 11. kesäkuu 2019

Niittyhartaus

        

NIITTYHARTAUS               Suomen Luonnon päivä on 31.8 

 

Pyydettiin kirjoittamaan pari radiohartautta kesän lopulle. Tässä ensimmäinen aihio. Saa kommentoida :)

 

Tarkoitus pyhittää keinot.

Eihän se ehkä ihan oikein ollut, mutta

Tiesin kyllä tekeväni tavallaan väärin, mutta… 

Tänään kerronkin teille kesästä, jolloin tiesin tekeväni väärin, siis tavallaan väärin, 

mutta kun tarkoitus pyhitti keinot.

Se alkoi ihan tavallisella iltalenkillä, jolle lähdin Etelä-Savossa olevalta mökkiltämme.

Tällä kerta poikkesin tiheän kuusikon takaa nousevalle, ennestään tuntemattomalle, ruohottuneelle hiekkatielle.

Kauempana häämötti hylätty maatilan päärakennus.

Kun pääsin kuusien taakse, tuli äkkipysäys. Henki salpaantui. Katselin ällistyneenä, lähes järkyttyneenä ympärilleni.

 

Ei tämmöistä voi olla! Näin jotain uskomatonta ja ennennäkemätöntä.

Silmien edessä avautui maailman kaunein kukkaniitty. 

Tuhannet siniset kellokukat huojuivat hellästi iltatuulessa, ketoneilikoiden hohtava vaaleanpuna levisi mättäinä pitkin kedon reunoja ja keltaiset, rennot apilat piirittivät päiväkakkaroita.

Tähtimöjä, hanhikkeja, peurankelloja, pölliruohoja, ahomansikoita, lemmikkejä, orvokkeja, horsmanalkuja.

Kahlasin kukissa vyötäröä myöden. Sydän oli pakahtua ilosta. Niin käsittämättömän kaunista. Kyyneleet kohosivat silmiin silkasta riemusta ja onnesta. 

11DE30F6-562A-4F85-8051-2374AEF7A0BF.jpg

Kunnes pääsin niityn toiseen laitaan, hymyni sammui.Tarkemmin katsellessa silmiini piirtyi terävinä, liiloina huippuina tuhon siemenet.Tihulaisia, niitä oli myös valkoisia ja vaaleanpunaisia, Suomen luontoon kuulumattomia vieraita.

Ne valtavat alan kauniilta ja ainutlaatuiselta, elämän kukkivalta, monipuoliselta kauneudelta. Vievät tilan, valon ja ravinnon. Tuhoavat pienen, hennon ja kevyen.

Lupiinin röyhkeät kukkavanat nostivat päitään kedon toisella laidalla.

Aloin raivoissani katkoa ja kitkeä. Kasasin niitä korkeaksi keoksi ja mietin kuumeisesti, miten tämä kukkaniitty pelastetaan.

Tuskin tämä nyt ihan oikein ole, tuumin, kun seuraavan aamuna olin varustautunut sinisillä kasseilla, saksilla ja puukolla ja jatkoin lupiinien kukkien katkomista. Niittyhän ei ole minun, ja liikun toisen omistamalla maalla, jos ihan tarkasti tulkittaisiin, niin varmaan jo pihapiirissä.

Lupiineja kertyi kassikaupalla ja iltasin polttelin niitä pihalla.

Toki keräsin myös monta, huumaavan kaunista kesäkukkakimppua, joiden kuvilla täytin some ja facebookin koko kesän  ajan.

Mieltäni hiersi luvaton oleskelu niityllä, mutta en koskaan tavannut siellä ketään.  En ole vielä tähän päivään mennessä ottanut selville, kuka niityn omistaa. Tämmöistähän se on, hankalia asioista siirretään ja käytetään vähän oman käden oikeutta. Tarkoituksenihan on vain huolehtia niitystä, ei varsinkaan tehdä mitään pahaa.

Tosin, otin yhteyttä tahoon, joka vastaa vieraslajien poistamisesta lähiluonnossa ja liekö se syynä, että vuosi sitten sydämeni oli pysähtyä toistamiseen.

Erään kerran niitylle kulkiessani huomasin, että surina ja pärinä, joka niityn yllä tauotta kävi erilaisten siivekkäiden ja pörriäisten lennellessä niityllä, oli vaiennut. Oli aivan kuoleman hiljaista.

Ja kuolema, se todellakin se oli käynyt   niityllä. Kaikki oli palanut karrelle, yhtä ainutta kukkaa, ei edes niitä lupiinejä ollut elossa. Ruskea, kuivunut, oudolta haiseva karike oli vallannut niityn. Se oli myrkytetty!3A4EDFFE-8104-4832-BB0E-5B75F6259857.jpg

Järkytys oli suuri. Miksi, miksi? Mitä olin mennyt tekemään. Miksi kerroin tästä salaisesta helmipaikastani eteenpäin. Miksen pitänyt tätä vain omana tietonani. Onko tämä maanomistajan kosto niityllä luvattomasti hääränneelle ?

Apeana kävelin kuolleella niityllä. Mielessä alkoi soida hautajaisvirsi ” Pois kirkas suvi kulkee ja syksyyn kypsyy maa ”.

Mietin ylösnousemususkoani.  Onko sitä? Syntyykö kuolleesta vielä uusi elämä? Voiko tämä tuhottu kauneus vielä virota. Onko hyvän siemenet kylvetty ja tallessa.?

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen vääntyi mielessäni molliksi.  Hyvästi niitty, olit ihana.

 

Mutta tänä kesänä, oli mikä riemu! Uuden elämän riemuvoitto. Usko uuteen oli totta.

Oli sama, meninkö sinne aamuvarhain vain iltamyöhään. Kukkia, värejä, tuoksuja, ääniä.

 Siellä vaeltelu on ollut tämän suven kirkkoni. Suomalaisille tuttu ” Metsä kirkkoni olla saa ”, 

 lause täydentyi mielessäni:

 ” ja  kukkaniitty on alttari sekä saarnastuoli ”

Tänä kesänä saarnavuoron saivat kukat.

Metsäorvokit käänsivät kukkansa kohden kesätaivalla kiertelevää aurinkoa: ” Katso valoon, kurkota kohden hyvää ” 

Villit vadelmat ja ahomansikat sanoivat ” Älkää murehtiko mitä söisitte tai joisitte, minä kyllä pidän teistä huolen.

Sillä täällä sitkeinä kukkivia lupiineja kitkin kuin pahoja tapoja elämästäni.: Siinä meni pahan puhuminen, siinä taittui kateus, siinä ylpeys, ja viimeisenä oma epäuskoni, joka sitkeästi yrittää kukkia, vaikka kuinka Jumalan armon niityllä vaellankin.

Päivänkakarat saarnasivat Jumalan loppumattomasta rakkaudesta. Vaikka nyhtäisin joka ikisen terälehden niityn sadoilta päivänkakkaroilta kysellen Hänen rakkaudestaan, vastaus olisi aina sama: Rakastaa, rakastaa, rakastaa. Jumala rakastaa.

 

Tänä kesänä vaelsin tuhon ja hävityksen kerran kokeneella niityllä entistä kiitollisemmalla mielellä, sillä johan se melkein menetin. 

Niitty lauloi: ” Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. Mun sieluni sä liitä, nyt äänes kuorohon ja armon Herraa kiitä, kun laupias Hän on.

” Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. 

Hän vie minut vihreille niityille. Hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä.

Hän virvoittaa minun sieluni, hän ohjaa minua oikeaa tietä nimensä kunnian tähden.

Amen!

 

 

 

 

 

maanantai, 15. huhtikuu 2019

Seuroissa

Mies kättelee, juttelee sujuvasti. Lämpimästi. Toivottaa tervetulleeksi.

Ehkä ajattelee, että eksynyt lammas on palaamassa.

Ei hänen tarvinnut kuin vilkaista olemustani ja viesti on selvä.

Ei ole meikäläisiä.

 

Vessassa vanhempi nainen säikähtää, kun näkee minut.

Hiukseni ovat auki, farkut jalassa, lenkkarit, värikäs paita ja ripsissä taitaa olla aavistus väriäkin. Nopea katse lukee olemuksestani kai monta tarinaa.

 

Sillä täällä:

Kaikilla naisilla ja tytöillä on pitkät hiukset, jotka ovat kiinni. 

Kaikilla naisilla on musta hame ja pitkähihaiset puserot.

Kaikilla aikuisilla naisilla on mustavalkoiset huvit päässä.

 

Pikkutytöillä on mustat hameet, muutamaa pinkkiä värivalintaa lukuunottamatta.

Rippikouluikäisillä tytöillä  huivit ovat jo odottamassa harteilla.

Lapsilla  on karkkipussit ja pieniä lehtiöitä, joihin voi piirtää.

 

Pikkuinen tyttö nostaa taaperon syliinsä. Kiertää tottuneesti kätensä lapsen selän takaa, ottaa kiinni lapsen pulleasta reidestä  ja nostaa lapsen lanteilleen. Vakauttaa otteensa ottamalla  toisella kädellä ranteestaan kiinni. Kaikesta näkee, että ote on toistettu lukemattomia  kertoja, ja nähty tuhansia kertoja, niin luontevasti  pikkuinen notkuu pikkusen  tytön lanteilla, kun hän kävelee etsimään lapsen oikeaa äitiä.

 

Perhekunnat kolistelevat klaffituolit eteiseen. Salissa, peremmällä istuu vanhempaa väkeä, jota ei kai haluta häiritä. Nuoret kiipeävät yläkertaan. Kymmenvuotiaat pojat ovat vallanneet  portaat ja jauhavat siinä hitaasti karkkipussejaan tyhjäksi.

Veisuu alkaa salin etuosassa, ilman säestystä, vakaasti ja vahvasti, mutta eteiseen  kokoontunut lapsiperheiden joukko ei laula.

 

Puhujakorokkeen takaa luetaan lestadiuksen saarna. Se on monipolvinen ja synkkä.

Puhujaveli jatkaa. Lukee raamatusta, vähättelee itseään ja osaamistaan.

Puhuu synnistä. 

Puhuu  synnistä. 

Puhuu vielä kerran synnistä.

 

Puhuu nuoren äidin kuolemasta. Oletko valmis, jos lähtösi  tulisi tänään? Muista kuolemaasi!

Lapsi vieressäni tarttuu kiinni äitinsä käteen. Puristaa kuin hengen hädässä.

 

Mies jatkaa. Puhuu huoraamisesta ja himoista.

Osoittaa sanaansa nuorille kuulijoille: jos himo ja halut hiipivät mieleen, raamatunjakeet ja rukous taittavat himot ja halut ja pysytään oikealla tiellä.

Lasten tottelemattomuus, sisarusriidat  ja Jeesuksen ristinkuolema mahtuvat  puhujaveljellä hyvin samaan lauseeseen. Vanhempien tulisi iltaisin, lapsen vuoteen vierellä olessa, muistuttaa lapsiaan siitä, että nämäkin kotona tehdyt synnit on ristillä, Jeesuksen tuskien kautta sovitettu.

 

Puheensa lopussa veli liikuttuu, kai omasta syntisyydestään ja kaivaa esiin nenäliinan.

Alkaa ihmeellinen osio, jossa aikuiset miehet halaavat tosiaan, naiset ja miehet halaavat tosiaan ja itkevät. Tekisi mieleni kysyä, että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Mutta en tiedä, keneltä kysyä. Minua ystävällisesti tervehtinyt mies on huolehtimassa omasta lapsikatraastaan.

Salissa jatkuu kierros. Silmiä kuivataan. Salissa tunnustetaan syntejä  ja  annetaan niitä anteeksi. Näin puhujaveli kehoitti tekemään, ennen kuin ehtoolliselle käydään.

 

Kevään kuulas ja kepeä, alle kouluikäisten pikkutyttöjen ryhmä menee käsi kädessä puhujien luokse syntejään tunnustamaan.

Aikuiset miehet antavat ne anteeksi.

 

Lapset ovat hiljaisia, mutta liikkuvat vapaasti salissa paikasta toiseen. Naisilla ei ole mitään osaa tai tehtävää seuroissa. He kuuntelevat puheita hiljaisina. Pitävät lapsensa hiljaisina.

Nuoret isät huolehtivat lempeän jämäkästi lapsista. Kuten minua tervehtinyt mies sanoi : Täällä nämä kaikki ovat meidän lapsiamme, joten heitä saa kyllä komentaa, jos on tarve. Kuka vaan”.

Mutta ketään ei tarvitse komentaa. Puheosuus kestää yli tunnin ja lapset istuvat hiljaa.

 

Ennen ehtoollista lähden. Mieli ei ole kepeä vaan raskas.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

perjantai, 27. heinäkuu 2018

Kännykkävapautus

 

Viisi päivää, 30 aikuista, eikä yhtään kännykkää näkyvillä.

 

 

 

Saarijärvellä, joogaopiston joogaa-ja melontaa kurssin yllättävin anti oli ihmisten läsnäolo. 

Joogamatolla, rajatussa maailmassa, se onkin yleensä aika helppoa, siis olla läsnä. 

Liikkeet vaihtuvat rauhallisesti hengityksen tahtiin, ja harjoituksen alun ja lopun välillä elää hetken ajatomassa maailmassa. Täydessäkin salissa on rauha ja hiljaisuus. Ohjaajan ohjeet vievät tuntia eteenpäin ja ympäriltä kuuluu vain rauhallisia, pitkiä hengityksiä.

 

Toisen rauha rauhoittaa itsenikin.

 

 Samaten meloessa, kun tuulenvire liikkuu järven pinnalla ja mela painuu lämpimän järven pinnan alle säännöllisessä rytmissä, rauhoittuu oma mieli ja hengitys. Kanssamelojien kanssa toki voi vaihtaa kuulumisia, mutta tehtävänä on olla tässä hetkessä. Ei menneissä eikä tulevissa.

 

Ainakin näin vähän melonneella läsnäolo oli täysipainoista, koska aallot ja tuulet pitivät tarkkaavaisuuden yllä ja monta kymmentä kajakkia ympärillä edellytti myös oman kajakin suuntien suunnittelua.

 

Melonnan ja joogaharjoitusten lisäksi istuttiin luennoilla, joilla etsittiin ja esiteltiin näkökulmia rauhoittumiseen ja läsnäoloon.

 

Luennoilla ymmärsin, mikä arkisessa työympäristössä ja vapaa-ajallakin hajoittaa  todella suuresti mieltäni ja keskittymistäni. Kännykkä! Oma ja muiden.

 

Ymmärsin miten häiritsevää (minulle) on ihmisten kännykkäetiketti. 

Tai siis sen totaalinen puute. 

 

Miten rauhoittavaa ja ihanaa oli, kun 30 aikuista olivat paikalla. Todella paikalla.

Kukaan ei räplännyt kännykkää, tekstaillut, lukenut Iltasanomia, twiittaillut, whatsupannut, instannut. Ei kukaan.

 

Päät eivät nuokkuneet, vaan katsoimme toisiamme. Katsoimme puhujaa. 

Olimme siellä, missä olimme.

 

Ja ruokailujen aikana söimme. Todellakin, söimme.

Emme popsineet, hotkineet, haukanneet, mättäneet sapuskaa naamaa tai safkaneet.

Ruoka ei jäähtynyt kännykkäsession takia. Keskustelukumppanin lauseet eivät jääneet kesken eikä kukaan sanonut: ” Oota hetki, mun on pakko vastata tähän”.

 

Ei, me olimme ruokapöydässä. Olimme siinä, emmekä hyppelleet toisaalle.

Vaan ravitsimme itsemme huolella valmistelulla ruoalla.

 

8FCC0786-C081-4993-A34F-90BD0873CC00.jpg

 

 

 

 

 

Ps. No, pieni myönnytys: onneksi melonnanohjaajalla oli kuitenkin omansa mukana, kun ukkosmyrsky yllätti meidät järvellä. Täsmäsääennustus puhelimeen ja melonta sai jatkua.

Ja toki illalla, omassa rauhassa, saattoi puhelimen ottaa esiin, mutta se tuntui polttelevan levottomalta. Ei yhtään kivalta.

 

2822BCAF-18CC-4428-BE46-87FA76C6B7CC.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

lauantai, 7. huhtikuu 2018

Tätiratsastajan tunnustuksia

 

Istun vanhan mersun takapenkillä. Alleni on kiireessä haalittu pakkausmuovia penkkiä suojaamaan.

Vieras mies on kietonut kätensä olkapääni ympärille ja puhelee rauhoittavasti: ”Ei mitään hätää. Ei mitään hätään, ei mitään hätää.”

 

Hoipun tajuttomuuden rajamailla ja lause kumisee kaikuisena.

Katselen epäuskoisena käsivarttani.

Siitä töröttää säröisiä luiden päitä. Kun kävelin autolle, se roikkui sivuillani kuin jäniksen raato: ihokaistaleen ja ohuen lihaksen varassa. Veri valui pitkin sormiani lämpöisenä ja pisaroi keltaiset voikukat kulkureitiltäni.

 

Mies huutaa: ” Ei mitään ambulanssia, tyttö vuotaa kuiviin ennen kuin se tänne ehtii. 

Seppo, lähdetään! ”

Minut pelasti shokki, onni ja kaksi viisasta miestä. Ihon läpi ryskyneet luut eivät katkaiset valtimoa ja shokki tyrehdytti verenvuodon.

 

Ensi kosketukseni hevosiin vei minut kuukaudeksi sairaalaan ja jätti elinikäisen vamman.

Vapaana ratsastuskentällä ollut varsa, kiukkuinen suomenhevonen ja leijonaemo-poniäiti, jolla ratsastin, oli kolminaisuus, joka aiheutti pahan onnettomuuden.

Ei kai siis ihme, että seuraavaan ratsastuskertaan meni lähes 30 vuotta.

 

Kävin katselemassa tallilla usein. Norkoilin kentän laidalla. Haistelin tallin tuoksua, sitä lämmintä, vähän makeata, heinäisin aromein vahvistettua. Taputtelin. Kuulostelin. Tutustelin.

Katselin rohkeita tallityttöjä, jotka tottunein ottein nostelivat kavioita, letittivät harjoja ja supattelivat hevosten korviin salaisuutensa.

 

Isikkatalli oli levollinen ja hiljainen paikka.

 

Rakastuin islanninhevosiin niitä katselemalla. Ne näyttivät vakailta ja luotettavilta. 

Ne peittosivat pelkoni ja lopulta, eräänä tammikuisena iltana nousin selkään.

Kävelimme rauhallisesti läpi lumisen metsän. Taluttajatyttö höpötteli kävellessään kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Hevosen lämmin hengitys puhalteli höyrypilviä tummaan talviseen iltaan.

Vakaat jalat löysivät kulkunsa polkua pitkin,vaikka pimeä ilta oli jo pitkällä.

Hengitin syvään. Rentouduin ja painuin vasten satulaa keinahdellen rytmikkäästi askelluksen tahdissa. Ei pelottanut.

 

Talven mittaan kävin tunneilla ja issikkatallin opettajan iloisen napakassa ohjauksessa osaaminen karttui, oikeastaan ihmeen nopeasti, vaikka en tosiaan ollut kentää kiertävien nuorimmasta päästä.

Vaan enpä arvannut, että sairasloma jo väjijyi tallin kulmilla.

 

Tuli yöpakkasen salaa liukastama kenttä. Kaarteeseen ravatessa hevonen kompuroi ja kaatui. Jalkani jäi jalustimeen ja vääntyi. Luulin, että mitään säikähdystä kummenpaa ei sattunut, mutta eipä jalka kantanutkaan painoani.

Tuli toinen sairaalareissu. Murtunut nilkka ja pitkä toipuminen.

Mutta nyt palo issikan selkään oli niin roihuava, että heti, kun sairasloma loppui, lähdin tallille.

 

Kevät oli sulattanut jäiset metsäpolut, joten kenttätunnin sijaan edessä oli pitkään odotettu, ensimmäinen maastolenkki. 

 

Sydän kyllä pamppailli, kun kipusin hevosen selkään ja suuntasin hevosen turvan edelläni kulkevan perään. Letkaa vetävä on sijoitellut hevoset luonteen, vauhdin ja hallittavuuden mukaan toimivaan järjestykseen. Samalla periaatteella hevoset on jaettu ratsastajillekin. Kokemuksen määrä on aina suhteessa hevoseen. Omani on varmajalkaisten ja rauhallisten joukkoon kuuluva.

 

Aurinko valaisi toukokuisen pyhäaamun. Varovaisen vihreät koivunlehdet siilsivat väreilevän valon polulle, jota lähdimme kulkemaan. Kevään kirpeä tuoksu sai hevoset pärskymään. Tuntui, että niilläkin oli intoa lähteä keväiseen metsään, nauttimaan kanssamme heräävän luonnon voimasta.

 

Reitti oli tuttu hevosille ja pian huomasin, että sykeeni laski ja hengitys haki rytminsä hevoseni rytmistä. Saatoin höllätä ohjista ja katsella ympärilleni. 

Metsää täplittävät valkovuokot, keväiset purot hakivat uomiaan, ja kavioiden alla pehmeästi painuva  polku teki hyvää hevosten jaloille, jäisten kenttien jälkeen.

 

Välillä edellä kulkeva ratsu tahtoi maistella ruohotuppaita ja oma hevoseni tyrkkäsi hidastelijaa  turvallaan. Hieman piti olla varuillaan, ettei oma polle saa kaverin kaviosta. Edelläkulkija taisi  tuumia: ” Mitäs siinä hoputat! Ottaisit sinäkin kevään maistiaiset. Kyllä tässä keretään letkan perään heinätupas hampaissakin.”

 

Lämmin etelätuuli hulmutteli hevosten harjoja ja pisamoi nenänpäätäni. Pian letkan ensimmäiset hevoset nostivat korvansa pystyyn ja askellus kiihtyi. Edessä oli huimaavan kaunis kuusimetsän halkova polku, jossa tasainen töltti, islanninhevosten neljäs askellaji toimii kuin unelma.

 

Niin koko letka lähtee tasaisena hyrisevään tölttiin. Oma ratsuni putoilee välillä pompottavaan raviin, mutta palautan mieleen avut, joilla hevosen saan taas siirrettyä takaisin töltille. Puolipidätteillä, eli ohjia maltillisesti kiristämällä ja pohkeilla sekä rennolla istunnalla saadaan aikaan tasainen töltti. Ja pian heppani tölttää esimerkillisesti. Onnistuminen tuntuu samalta kuin oppisi lukemaan tai uimaan. Ihan itse osasin. 

 

 

Pitkän tölttijakson jälkeen kuljetaan käynnissä hiekkatietä. Muutama auto ohittaa, onnneksi fiksusti vauhtia alentaen ja riittävän kaukaa. Sen sijaan kumpuilevan pellon takaa ärjäisevää traktoria useampikin hevonen säpsähtää.

Tänään joudutaan muuttamaan tavanomaista reittiä erään talon ärhäkän piskin takia. Edelliskerralla irti ollut koira aiheutti vaaratilanteen, ja johtajahevonen oli joutunut nostamaan nopean laukan tavoittaakseen letkasta irronneen, kintereissään koiranhampaita säikähtäneen hevosen.

Onneksi selässä oli kokenut ratsastaja ja mitään pahempaa ei sattunut.

 

Hiekkatie päättyy kuusimetsikön laitaan. Hevosten letka häviää tummien ikikuusten sokkeloon.

Sammaleiset kivet ja kaatuneet puun rungot saavat hevoset valppaiksi. Ihmeellisen tarkasti ne kavoidensa paikat valitsevat. Luotan ratsuuni. Höllään taas ohjia ja ajattelen, etten tiedä mitään toistaa paikkaa maailmassa, jossa nyt olisin mieluummin kuin täällä: käsittämättömän kauniissa, keväisessä ikimetsässä, luotettavan ratsun selässä. Nauttien siitä, että pärjään näin suuren, upean eläimen kanssa.

 

Korpitaival jatkuu kalliorinnettä myötäilevän jyrkän polun kautta. Nousen jalustimille keventääkseni painoani. Hevonen joutuu nyt pinnistelemään, jotta pääsemme kipuamaan jyrkkää rinnettä ylöspäin.

Sen vahvat jalat ja selkälihakset jännittyvät, mutta se kantaa meidät työtä tehden ylöspäin. 

 

Leijun kuin toisaalla. Minua kannetaan. Saan luottaa ja levätä. Voin heittäytyä toisen voiman varaan. Kevenen. Pienenen. Heitän huoleni. Unohdan. Luovun. Katoan hetkeksi. 

 

Jyrkänteen alla odottaa laukkasuora. Koko joukko terästyy. Tarkistamme jalustimet, joku kokeilee satulavyönkin tiukkuutta. Otamme napakan otteen ohjaksista. Nousemme jälleen jalustimien varaan, nojaamme eteenpäin ja kun ensimmäinen nostaa laukan, muiden ei tarvitse juuri apuja käyttää.

Kohta kaviot paukkuvat kylätiellä, hiukset ja harjat hulmuavat. Hännät heiluvat innokkaimmilla puolelta toiselle. Joku haluaisi etuilla ja kiilaa edellä olevan  vierelle. Silloin on ratsastajan tehtävä hillitä intoa ja palauttaa ratsu takaisin omalle paikalleen.

Vauhti on kevätmaastolenkillä hurja. Sydämeni Jyskin hevosen kavioiden tahtiin. Tarraan varuiksi kiinni harjasta. En päästä mieleeni putoamista vaan hoen laukan tahtiin. ” Ei mitään hätää. Ei mitään hätää” 

Me selviämme tästä.

 

Tallin pihaan saavuttuamme en vain pysty olemaan hymyilemättä. Taputan hevosta kaulalle. Riisun varusteet ja vien ne paikoilleen. Talutan laitumelle. Hevonen nostaa vapauteen päästyään laukan. Pukittaa ja hupsuttelee. 

Juuri silloin, maastolenkin jälkeen, vehreän laitumen reunalla saan olla hetken verran maailman onnellisin nainen.

 

 

Ps. Tässä odottelemassa kevään ensimmäisten maastolenkkien alkamista. Muutama viiko pitää vielä odottaa!

9F650B21-4CB3-4ABF-8403-3C8045DA4021.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

sunnuntai, 21. toukokuu 2017

Persian kauneimmat säkeet

 

 

 

IMG_2569.jpg

 

Mies on musta, 
mielensä on musta.


Telttarivistöjen seinät paukkuvat tuulessa,
lyövät meitä  korville.
Pöydällä pölyä ja hiekkaa
Äänettömän itkut iirksissään,
silmissään hiekan karheus.
Hellyyttä vailla oleva puristaa kättäni,
hymytön suu puhuu:
omat pienet tyttöni
kaukana telttarivistöjen uumenissa.

 

Vauvat leikkivät lattialla.
Haluaisin nostaa pienimmän hänen syliinsä:
purista kuin omaasi,
suukota kuin omaasi.
kuiski Persian kauneimmat säkeet.

Mies lähtee.
Sytytän kynttilä hänen lapsilleen