sunnuntai, 21. toukokuu 2017

Persian kauneimmat säkeet

 

 

 

IMG_2569.jpg

 

Mies on musta, 
mielensä on musta.


Telttarivistöjen seinät paukkuvat tuulessa,
lyövät meitä  korville.
Pöydällä pölyä ja hiekkaa
Äänettömän itkut iirksissään,
silmissään hiekan karheus.
Hellyyttä vailla oleva puristaa kättäni,
hymytön suu puhuu:
omat pienet tyttöni
kaukana telttarivistöjen uumenissa.

 

Vauvat leikkivät lattialla.
Haluaisin nostaa pienimmän hänen syliinsä:
purista kuin omaasi,
suukota kuin omaasi.
kuiski Persian kauneimmat säkeet.

Mies lähtee.
Sytytän kynttilä hänen lapsilleen

 

 

 

 

sunnuntai, 7. toukokuu 2017

Aika

image.jpg-

 

Aika on tummaa ja vaaleaa.

Aika on kummaa tai haaleaa.

 

Aika on näkymätön. Aika on näkyvä. 

Aika on loppumaton. Aika on päättyvä.

Aika on kaunista. Aika on kamalaa.

Aika pitää sisällään elämää ja kuolemaa.

 

Vaan voiko aikaa kuunnella? Voiko sitä katsella?

Voiko sitä haistella? Voiko aikaa maistella?

 

Aikaa voi anella, ja aikakin voi madella.

 

Vaan yksi on varmaa, vaikka päivä olis kuinka harmaa.

Joka ikinen sekunti ja hetki.

Joka ikinen elämän retki.

Joka ikinen leikki ja työ.

Joka ikinen päivä ja yö.

Joka hetki, kun sydän lyö

 

On lahja, riemu ja mahdollisuus!

 

Ja on yksin Jumalan  salaisuus 

millaiset päivät Hän meille antaa.

Vaan jokaisena päivänä 

meitä käsillään kantaa.

 

 

 

 

 

sunnuntai, 9. huhtikuu 2017

Sahbar

 

Kirjoituskursseilla on annettu monenlaisia aiheita.

Mutta turvapaikanhakijat. He ilmaantuvat aina näihin teksteihin.

IMG_2400.jpg

 

Sahbar                            

Babour  on viety säilöön!
Talo kylmeni. Ikkunalasit  jäätyivät. Ihmiset jähmettyivät niille sijoilleen.

Totta sen on ! Hakivat eilen yöllä täältä!  Myös vaimonsa Nazy ja tytär Neelab on viety.
Nyt se on alkanut. 
Ajatelkaa, Neelab oli haettu kesken liikuntatunnin koulusta. 
Kaikki muut lapset olivat huutaneet, että häntä ei saa viedä. Neelab on heidän ystävänsä. 
Tytön polkupyöräkin oli jäänyt koulun pihalle.

Voi Neelab. Kun sinut palautetaan takaisin Afganistaniin, on liikuntatunnit ja pyörällä ajo sinulle vain hämärtyvä, hitaasti himmenevä uni.Ei painajainen vaan hyväjäinen. 

Siellä ei tyttö pyöräile eikä pelaa koulukavereidensa kanssa koripalloa.
Siellä ei lauleta koulun kuorossa tai soiteta ukulelea. Et käy kirjastossa pelaamassa tietokoneella. Siellä ei älyäsi ja uskomatonta oppimiskykyäsi arvosteta.
Sitä, että osaat vain 10 -vuotiaana venäjää, suomea, afgaania ja englantia. 
Sillä ei ole mitään merkitystä.
Todennäköisesti et käy koulua päivääkään
Talebanien silmissä olet vain tyttö. Mitättömyys. Riesa. Kuluerä. Onnettomuus.

IMG_2402.jpg
Illalla, lapsen nukahdettua käymme jälleen saman keskustelun. 
Kohta on meidän vuoromme. Hakemuksemme ei ole vakuuttanut Migriä. Kolmas kerta toden sanoo. Kolme hylättyä hakemusta on umpikuja. Meidät palautetaan.
Mikään ei saa tätä totuutta katoamaan. Ei Rautatientorin mielenosoituksessa vietetyt päivät.
Ei se punatukkainen pappi, joka heittäytyi poliisiautojen eteen.
Ei se iloinen nainen, joka lauloi ja soitti Neelabin kanssa ja opetti häntä luistelemaan.
Eivät ne kirkon työntekijät, jotka veisasivat virsiä terminaalissa ja itkien surivat maamiestemme kohtaloita.
Ei kukaan voi tätä muuttaa.

Pinnasängyssä nukkuvan Sahbar tyttäremme tulevaisuus on meidän käsissämme.

- Ei, minä en jätä häntä koskaan, sanoo Simin mustat silmät kivenkovina.
- Haluatko hänelle sitten samanlaisen elämän, jota itse elit? kysyn.
- Ei, en tietenkään. Haluan, että hän saa käydä koulua, eikä kukaan pakota häntä naimisiin 12-vuotiaana. 
- Sitten tiedät, ettemme voi jäädä odottamaan. Kun meidät viedään turvasäilöön, on edessä vain tuskaa, pelkoa ja toivottomuutta. Me joudumme Kabulin raunioiden keskelle.Meillä  ei ole  siellä mitään. Ei ainuttakaan sukulaista jäljellä. Vain ihmisiä, jotka vihaavat meitä, koska pakenimme. Nyt ehdimme vielä pelastaa Sahbarin.
- Sinä et voi olla tosissasi. Että jättäisimme hänet tänne!
- Simin, olemme puhuneet tämän jo tuhanteen kertaan. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Hän jää tänne, me katoamme. Katso häntä, Simin. Hänellä on oma sänky, puhtaat vaatteet, ruokaa aina kun hänellä on nälkä. Ympärillä on uskomattoman lempeitä ja viisaita suomalaisia naisia. Ajattele, millainen tulevaisuus hänellä on täällä ja millainen umpikuja häntä odottaa Afganistanissa. Et voi riistää häneltä tätä kaikkea! 

- Sahbar ei voisi ikinä ymmärtää, miksi jätimme hänet.
- Hän unohtaa! Hän on niin pieni vielä. Jätämme hänet Aunelle. Kun ikävöit  Sahbaria,voit muistella, kuinka istuitte Aunen saunassa ja kuinka hän vihtoi  vaaleanpunaisessa  vannassa istuvaa pikkuistamme. Muistat sen ja tiedät sydämessäsi, että Aune rakastaa häntä kuin äiti lastaan. Hän takaa tytön tulevaisuuden. Me voimme rukoilla, että ehkä joskus voisimme. Että joskus...

On pakko pitää tauko, ennen kuin voin jatkaa.

- Voisimme kuulla, miten Sahbar voi.Ehkä joskus, joskus saattaisimme saada mahdollisuuden vielä nähdä hänet.


Kaivan repusta paksun mustan vihon.Nostan sen pöydälle. Sitä  olen täyttänyt kaikkina niinä unettomia öinäni,  kun Simin ja Sahbar ovat nukkuneet mustat hiukset kiharoille käpristyneinä yhteisen peiton alla ja suloiset kasvot rauhalliseen uneen raunneina.

Olen istunut vastaanottokeskuksen keittiön pöydän äärellä ja kirjoittanut. Olen kertonut kaiken, mitä muistan sukumme historiasta. Mennen ajan loiston ja sukumme rikkaudet ja sivistyksen määrän. Ja kuinka kaikki romahti Talebanien otettua vallan. Kerroin kaiken, mitä tyttö ei voi meiltä kysyä. 
Me katoamme.
Kuvailen kammottavan pakomatkan. Kuinka hautasimme hänen veljensä Kabulin pommitusten jälkeen. Kerron, kuinka suuri on rakkautemme häntä kohtaan. Vain siksi kykenimme jättämään hänet tähän karuun, mutta lämpimään pohjoiseen maahan. Vannon, että jos se vain on mitenkään meidän käsissämme, me tapaamme vielä. 

Vihkon viimeiset sivut ovat tyhjät.Ne olen varannut Siminille. Hän kirjoittakoot niille hyvästit tyttärelleen.


Avaan  kaksi passia.Niissä on meidän kuvamme, muttei omia nimiämme. Aune hankki meille laittomat passit. Otti suuren lainan kesämökki panttina. Rikkoi lakia. Niin paljon hän  Sahbaria ja meitä rakastaa.

Ojennan vaimolleni kynän ja avaan vihkon viimeiset valkoiset aukeamat täytettäväksi.

 

 

sunnuntai, 12. maaliskuu 2017

Musta vai punainen sydän ?

Menin rautatientorille, koska äiti ( 81v) käski. 

Siellä on jo kuukauden osoitettu rauhanomaisesti mieltä Suomen turvapaikkapäätösten aiheuttamien epäinhimillisen kohtaloiden takia.

Viime viikolla joku yritti hirttäytyä puuhun.Muut estivät.

Äidin  kanssa puhuttiin, että sinne on toivottu lapsille jotain mukavaa ohjelmaa. Äiti käski minut sinne. Toisaalta mietin, että tuo ei ole oikeastaan lasten paikka. Mutta kun joka tapauksessa lapsia on paikalla, niin parempi, että heille on jotain heille paremmin sopivaa ohjelmaa.

Menin sitten rautatientorille.

Mukanani kantele, pari ukulelea ja saippuakuplia. Sinne saapui myös hyvä ystäväni ja henkisenä tukena oli tapahtumaa paremmin tunteva aktiivi.

Noin tunnin ajan laulettiin ja leikittiin. Opetettiin kanteleen ja ukulelen soittoa lapsille ja aikuisille.
Mukaan liittyi myös italialainen katusoittaja ja välillä soi Eino Leinon tekstit ja Badding!

Aurinko helotti ja viereinen luistinrata houkutti. Onneksi meille  lahjoitettiin vapaaliput. Niinpä sitten sidoin luistimia, nipotin kypäräpakosta ja lopulta olimme jäällä. Luistelukaverini, n. 9v. tyttö oli jäällä toista kertaa.

IMG_2360.jpg

Häntä tukiessani vilkuilin syrjäsilmällä kaukalon laitaan kertyvää, mustanpuhuvaa joukkoa. Vastamielenosoitus keräsi väkeä. Pian ilmaantuivat  kypäriin sonnustautuneet, mellakavarustein varautuneet poliisit, mellakka-aidat ja lukuisat poliisiautot.
Megafoneista alkoi kuulua vastenmielistä pauhinaa. Kireitä vihan sanoja.

Pieni tyttö kysyi : Mitä täällä tapahtuu? Miksi huudetaan noin vihaisina? Keitä nuo ovat? Eivätkö he tykkää meistä? Onko kaikki hyvin?

Pakko oli jotain vastata. Kerroin, että jotkut ovat sitä mieltä, että Suomeen ei saisi tulla ulkomailta ihmisiä.Ei, vaikka he  pakenevat sotaa ja kauheuksia. Eli tuolla puolella, noiden poliisien keskellä olevat, ajattelevat valitettavasti niin. 

Samalla poliisi keskeyttää mielenosoituksen ja huutaa: " Täällä on poliisi. Puheiden pito on kiellettyä luistelukentän reunalla.Teidän on poistuttava välittömästi pohjoispäätyyn. Huomio, poistukaa välittömästi."

 Neljä suurta ratsupoliisien hevosta lähestyy mielenosoittajia.
Ahdistaa.

Me lasten kanssa luistelevat aikuiset mietimme, mitä tehdään.
Päätän käydä kysymässä poliisin mielipidettä. Olisko parasta lähteä kentältä? Voiko tilanne vielä kiristyä?
Vastaus on selkeä. Parempi olisi nyt lähteä.

Valehtelen lapsille, että luisteluaika on nyt päättynyt.En tahdo sanoa, että poliisi kehotti meitä poistumaan.

Saattelen luistelukaverini jään reunalle kenkiä vaihtamaan.
Hän katsoo minua silmiin ja kysyy : " Oletko sä meidän vai noiden toisten puolella? "
Silmät kostuvat. Sanon: " Aina meidän puolella."

keskiviikko, 1. maaliskuu 2017

Nutturaneuvoja ja tasa-arvoinen avioliitto

Henkilöt
Sanni, kahdeksan vuotta. Näppärä ja terävä koululainen.

Äiti: Iltaisin aika väsynyt, työssäkäyvä äiti ja Sanni kysyy juuri silloin maailmaa suurempia kysymyksiä.
Hänen ratkaisunsa on käyttää Nutturaneuvojia. Niitä voi poimia aikakauslehdistä, televisio-ohjelmista, keskusteluista ja kaikkialta ympäriltään.  Ne  ovat suurena apuna, kun Sanni kysyy vaikeita.

 

Tasa-arvoinen avioliitto

IMG_2349.jpg
- Äiti , mitä tarkoittaa tasa-arvoinen avioliitto?

Mä kuulin, kun meidän koulunkäynninohjaajat puhu, että ne ei mene naimisiin, ennen kun kaikki hyväksyy sen. Aattele muuten, et sillä toisella tytöllä ei oikeastaan ole  yhtään hiuksii. Ihanaa, ei tarvis koskaan  pestä tukkaa, eikä ikinä menis  shampoota silmiin. Mut hei, sit ei vois pitää Frozen-pompuloita, niin ei se sit oiskaan kivaa, Sanni hölpöttäää samalla, kun vetää posket lommolla lehtikaali-nokkossmoothia. 
    
Tai siis, siinä on kyllä melkein puoli litraa jätskiä kyytipoikana, sillä sain sen ihan helposti jekutettua.

Mutta ei tänään, ei tuommosia kysymyksiä. Oon polkenut cyclingmaratonin, ja pohkeetkin on ihan hapoilla.

- Oota, Sanni vähän. Käyn laittamassa yöppärin päälle.

Raahustan hiljakseen raput ylös ja vedän päälle miehen vanhan t-paidan, muuta ei nyt löydy.
Tästä ei ilman Nutturaneuvojaa selvitä.
Mietin, mihin sulloin eduskuntavaalien mainokset ja löydänkin Toivalan piilottelemassa  vihreiden mainoslehtisen takana.

" Mä en tuu täältä, ennen kuin  toi on poissa. EN tahdo edes NÄHDÄ tota." sanoo Jani
-  Siis ketä?
- No tota Niikkoa, puuskahtaa Jani ja  osoittaa mun yöpöytä.
- Se  on tehnyt sun vihkisormuksesta  barrikadin!

Totta tosiaan, yksi persujen esite on livahtanut muiden muassa meille. Niikko istuu mun vihkisormuksen keskellä, oikeassa olemisen puna poskillaan.HÄtäännyn, ja lähden pikavauhtia hakemaan imuria. Niikosta on päästävä.

Se  säntäilee pitkin lattiaa karkuun ja yrittää pommittaa mua höttöisillä pölypalloargumenteillaan.
Käännän lisää tehoa imurista ja saan sen imaistua pölypussiin.
Mennessään se huutaa jotakin epäluonnollisesta ja vastenmielisestä. Hetken aikaapölypussista kuuluu jotakin kitinää, kunnes lopulta hiljenee.

Toivola tulee esiin esitteen takaa helpottuneena ja sanoo luulleensa, että työelämässä ei tarvis enää sietää koulukiusaajia ja huokaisee pitkään: 
 -Onneks imasit ton Niikon tosta. Mutta mihin sä mua nyt tarvit? 

Sen  silmien alla on mustat varjot. Jani näyttää väsyneeltä. Siitä on tullut yksinhuoltaja. Sen mies ei kai kestänytkään lapsiperheen arkea.

- Sanni haluu kuulla tasa-arvoisesta avioliitosta.Sen koulunkäynninohjaajat olis menossa naimisiin ja Sanni ei tajuu, mikä on ongelma. Tuut selittää. Sä oot kokemusasiantuntija.

Pistän nutturaan afrikkalaisen hiuskoristeen ja nostan Toivolan  sen  kupeeseen.
-Teitkö tämän tarkotuksella ?

-Ai minkä ?

-No, valitsit tuon koristeen sopimaan mun etniseen taustaan ?
-No en tietenkään, se vaan sattu käteen. Haittaako se sua?
-Ei,  no, ei haittaa. Oon vaan tuntosarvet koko ajan ylhäällä, kun on tullut niin paljon schaissee  niskaan.. 

Hipsuttelen  alakertaan varoen joka porrasta. EN halua, että Toivola putoaa ja kierii portaat alas. 
Jani hyräilee jotain ikivanhaa biisiä. Ai, se on PikkuGeen " Me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus"

Sanni on laittanut kaikki Frozen pompulat tukkaansa ja näyttää piirtävän jotain siniselle paperille.

- Niin, Sanni sä kysyin siitä tasa-arvoisesta avioliitosta.

Katos, kun nykyisin naimisiin kirkossa voi mennä vaan jos on miessulhanen ja naismorsian. Mutta kun jotkut haluaisi naimisiin silleen, että olis kaks sulhasta tai kaks morsianta. Eli että naiset vois mennä naimisiin keskenään ja miehet myös. Kun sitä voi ihan samalla lailla  rakastuu naisiin tai miehiin.

Kuulen, kuinka Jani mutisee:-  Niin, eli mihin sä oikeastaan tarvitse  apua? Ihan hyvin selvisit tästä.
Olisin voinut ottaa  pikku nokoset, kun sait sen Niikon  paapatuksen  vaikenemaan.Mä oon ollut niin kamalan väsynyt viime aikoina.

- Mut siis miksei nyt voi tehdä silleen, Sanni ihmettelee. Ois tosi kaunista, kun olis kaks morsianta! Aattele, jos  mä ja Miina  mentäis naimisiin isoina, niin me voitais sovittaa ja kokeilla kaikkii ihania mekkoja molemmat! 

- No,  kun jotkut vaan on sitä mieltä, että kirkossa ei voi tehdä niin. Jotkut on lukenut sieltä Raamatusta sellaisia kohtia, että ei sopisi.

Hiuksissa tuntuu, kun Jani kiskoo mun hiustuppoo: - Onks  pakko sekottaa toi uskonto tähän. Mitä?

- Meillä oli just eilen uskontoa ja ope kylläkin sanoi, että Jumala on rakkaus. Onko se totta? kysyy Sanni.

Sanomme  yhteen ääneen Jani kanssa: Joo, on.

-Ah, okei, sanoo Sanni ja jatkaa piirtämistä.

- Mitä sä muuten piirrät siinä? kysyn Sannilta.

-Tästä tulee onnittelukortti. Kato, äiti, miten ihanat mekot ja sit täs on glitterrii ja  paljon sydämiin!
Tää kortti on  niille tytöille. Mä annan tän  jo vähän etukäteen. Voivat sitten näyttää kaikille, kun on ne häät.
IMG_2351.jpg