Keskiviikko aamuna heräsin hyvin huonosti nukutun yön jälkeen.

Oli  herännyt aamuyöstä pohtimaan ja tuskailemaan maanantaina tehtyä haastattelua, mitä kaikkea oli jättänyt sanomatta, ja miksen sitä tai tuota näkökulmaa osannut ottaa esille.
Mahdollisuus saada ohjelma-aikaa TV ajankohtaisohjelmien ykkösfoorumille oli merkittävä asia" Opettajat ilman rajoja " verkostolle ja työlle, jota sitä kautta tehdään.

Haastattelu on aika jännä kokemus, eipä siinä mitään lämmitelty. Kuvauspaikka valittiin ja sitten vaan alkoi haastattelu.Kysymykset olivat lyhyitä ja yksiselitteisiä: mitä olit tekemässä, kenen kanssa, miten se oli rahoitettu, miten kenialaisten koulut eroavat suomalaisista, miten meidät otettiin vastaan, uskonko tuon työn tuloksiin ja merkitykseen, näinkö jo siellä ollessani muutoksia kouluissa, opettajissa, lapsissa.Muuttuiko käsitykseni kehitysavusta kokemukseni jälkeen?

Puoli tuntia puhuttiin, ja mitään ei otettu uusiksi. Sanoivat, että meni hyvin, ei ollut ylitunteellista, mutta " tunteet näkyivät".
Näytin myös joitakin videoita ja kuvia matkalta, ja ne tallennettiin kameralla. Kysyin jo Susaniltakin Keniasta lupaa näytää häntä ja oppilaita televisiossa.Ja sehän oli heille riemun aihe!

Siksipä oli erittäin kurjaa lukea keskiviikkoaamuna sähköposti, jossa kerrottiin, että ohjelma-aikaa on kutistettu siten, että monet tehdyt haastattelut on jouduttu jättämään pois.
Emme siis päässeet ykköspaikalla, vaan Ylen arkistoon.
Tosin sain kuulla, että mahdollisesti teeman jatkokäsittelyissä haastattelua saatettaisiin käyttää.

Siis niin harmi, ja iso pettymys.

Kuuntelin sitten kiukkuisena ja ärsytyskynnys todella matalalla ministeri Toivakan fraasipaapatusta:
valitettavaa,välttämätöntä, valitettavaa, välttämätöntä.
Lapsellista ja katteetonta tasoitella leikkauksia sanomalla, että  " rahoitus pyritään mahdollisesti pikkuhiljaa nostamaan takasin 0,7 prosenttiin ". Kenenköhän omatuntoa tuolla höpinällä sitten yritettiin rauhoitella?

Positiivista kansalaisaloittellisuutta on onneksi näkyvillä. Pakolaisten tulviessa Suomeen ovat monet yksityiset ihmiset tarjonneet apuaan, jopa kotejaan tilapäisiksi majoituspaikoiksi!

Pari ehdotusta on omassakin päässä syntynyt.

Kansallinen eväspäivä, jolloin kaikissa peruskouluissa lapset ottavat eväät mukaan, ja säästyneet kouluruokailuun varatut rahat suunnataan kouluruokailun tukemiseen kehittyvissä maissa.
Myös me aikuiset voisimme silloin tyytyä vaikka puurolounaseen työpaikalounaillamme, maksaa kuitenkin se todellinen summa, ja säästyneet raaka-aine kustannukset tilitetään nälkäisten lasten kouluruokailuun.

Tai jättää lounaan väliin, omat eväät mukaan ja säästyneet rahat jakoon.

Ehkä nämäkin lapset saisivat puurolounaalla pienen hedelmä ja jotakin proteiinia.
Silloin oppimistulokset ja  mielialakin kohenisi !