Nyt on niin, että Hesarin lukeminen loppuu.

Olen peruskouluikäisestä alkaen lukenut Hesaria aamupalapöydässä, mutta  nyt se on  lopetettava.
Mä en pysty menemään töihin, jos aamulla ensimmäiseksi katson tuota rantaan huuhtoutunutta, hukkunutta pikkupoikaa.
Mä en pysty kohtaamaan yksivuotiaita iloisen värisissä vaatteissaan, iloisena uudesta aamusta.
Tai katsella, kuinka  heidän äitinsä laulavat  ja hellästi paijailevat pieniään:

Piirrän selkään sydämen, kauniin tummanpunaisen.
Tiedät, että rakastan, hoidan hellin sinua.
Piirrän selkään sydämen, kauniin tummanpunaisen.


Mä voin miettiä vain että väärin, väärin, väärin.
Miksi meillä on lupa näin kauniisiin, hyviin hetkiin.
Miksi mä vedän näitä muskareita täällä?
Miksen  ole jossain aivan muualla? 
Pitäisikö mun ihan oikeasti, ja todella olla jossain aivan toisaalla?

Kenian matka " Opettajat  ilman rajoja " verkoston vapaaehtoisena paransi tosi paljon mun luetun ymmärtämistä.
Siksi en voi lukea, sillä pöydässä on sen jälkeen ahdasta.


Mun viereen pöytään istuu afrikkalainen nuori  mies, joka henkensä kaupalla lähti kotimaastaan, jotta voisi maksaa sisarustensa  koulumaksut. Silloin siskojen ei  tarvitsisi alistua siihen, mikä on liian monella edessä:
Koulumaksujen maksaminen prostituutiolla.

Vastapäätä kahviansa juo syyrialainen äiti, joka pakeni henkensä kaupalla.Poliittisesti aktiivinen puoliso oli jo ammuttu, ja teini-ikää lähestyvät pojat olivat tappolistalla seuraavina.

Hukkunutta lastansa itkevä  isä yrittää  estää  mua lähtemästä töihin.

Pitäisi jäädä häntä lohduttamaan.

Mutta menen  kuitenkin ja työkaveri kysyy: " Onko kaikki hyvin, sä näytät niin vakavalta, miksi?"

Ja näillä tunteilla lastattuna en voi tehdä töitäni.


Tämän tekstin lopussa on kuva tuosta pienestä.

Ei, ei ole, otin sen pois...