image.jpg


Sain viimeinkin purettua matkalaukun.
Se on tosiaan ollut parvekkeella pari kuukautta, sisällään epämääräistä, pientä sälää.
Sieltä löysin pienen marimekkopussukkani.

Avasin sen, ja mitä näin siellä. Kolme, puolikasta taululiidun pätkää.

Ne sain käteeni ensimmäisenä kouluaamuna, kenialaisessa opettajainhuoneessa.

Heille liidut olivat ehdottoman tärkeitä, lähinnä ainoita opettamisen työkaluja, ja niitä ilman ei  kenialaista opettajan työtä voi edes ajatella.
He toivottivat minut näin osaksi heidän opettajuuttaan ja tiimiään.

Minä oli pidellyt liituja kourassani viimeksi  10 vuotta sitten, kun olin  "välivuotta" viettämässä, klaukkalalaisen alakoulun tokaluokan opena.

En sentään kysynyt : " Mitä mä näillä teen ? " 
Mutta käyttämättähän ne jäivät.

Nyt kun ajattelen, niin heille se tutuin opetusmetodi oli minulle erityisen vieras.
Ehkä sen takia pääsimme aika nopeasti hakemaan toisenlaisen oppimisen keinoja, laulaen, liikkuen ja leikkien, lapsia aktivoiden.

Mietin siis sitä, miten moneen ongelmaan tai hankalaan tilanteeseen vastaus voisikin löytyä sieltä mistä sitä ei oikein osaa edes etsiä. Tai niiden ihmisten joukosta, joiden osaamisalueet ovat aivan muut kuin omasi.
Taannoin kävi oikeastaan ihan ensimmäisen, ammatillisen keskustelun markkinoinnin osaajan  kanssa. Pohdimme seurakunnallisen  musiikkileikkikoulutyön näkyvyyttä, imagoa ja mainostamista.
Kysymykset, joita hän esitti, herätti monenlaiset mietteet.
Keitä me tavoitamme nyt, keitä me haluaisimme mukaan ja ketkä meiltä puuttuvat kokonaan?

Kyllä se totuus on se, että todellisuudessa emme tiedä muskariporukastamme kovin paljoa, meillä on vain mutu-tuntumaa kävijöiden taustoista.
Ja omalla kohdalla se muskarissa käyvä perhe on kohtuullisen korkeasti koulutettu, lapsen kasvusta ja kehityksestä kiinnostunut vanhempi, joka haluaa siirtää myös kristillisiä arvoja lapsilleen.
Kunhan  se tapahtuu pehmein menetelmin, ilman paatosta.

Samassa keskustelussa pohdimme todellista,ajankohtaisinta tilannettapakolaisbussien vyöryssä rajan takaa Suomeen, täyttäen omakin seurakunnan toimitiloja.

Pitäisikö, voisimmeko, osaisimmeko ?

Voisinko tehdä jotain näiden perheiden auttamiseksi, vaikka oma osaamisalueeni ei ole kotouttaminen, traumatisoituneiden ihmisten auttaminen  tai tulkkina toimiminen.

Voisinko pistää muskarit  pariksi viikoksi tauolle ja jalkautua soittimien, huivien, rytmirinkulan ja rumpujen kanssa näiden lasten keskuuteen?
Mun muskariperheet voisivat kyllä kokoontua vaikka keskenään muutaman kerran, joka ryhmästä löytyisi joku, joka voisi pari kertaa homman hoitaa, laulaa ja leikkiä yhdessä.

Voisiko kokeilla musiikkileikkikoulutoimintaa kotouttamiseen metodina?
Voisiko pitää semmoisen välivuoden ?