Olen miettinyt viime päivinä tosi paljon käytettyä, muovista vesipulloa ja lyijykynää.
Nuhruista, kulunutta juomapulloa ja keltaista kynää sekä
kenialaista tyttöä sinisessä koulumekkossaan.
Kuinka huolellisesti hän kiersi kiinni vesipullon korkin.

 

Pullon sisällä oli hänen ainoa lyijykynänsä.

 

Sitä ei voi hukata, sillä sitten ei voi tehdä koulutehtäviä.

Jos ei tee koulutehtäviä, ei pääse läpi kokeista, eikä seuraavalle luokalle,

eikä pääse toteuttamaan unelmiaan ammattiopinnoista ja paremmasta tulevaisuudesta.
Siksi hän puristaa muovipulloa, ja tarkistaaa että kynä on tallella ja korkki kiinni.

Olen miettinyt viime päivinä paljon sitä, mitä ajattelin tuosta tytöstä.
Että hän on nokkela ja näppärä ja selviää.

Kuinka suljin silmäni todellisuudelta.

Kuinka täydensin mielessäni tytölle tulevaisuuden, josta ei ole mitään takeita.

Olen miettinyt viime päivinä tosi paljon sitä,

että miksi minun säläboxini ovat täynnä kyniä,
joita en tarvitse.
Erityisesti olen miettinyt sitä, mitä kuuluu tuolle tytölle.
Kuka on antanut hänelle uuden kynän, kun entinen on  kulutettu loppuun.
Hän oli ahkera ja hänelle kuuluisi kaikki kynät.