Heinäkuun pari viikkoa vahdin ahkerasti " Opettajat ilman rajoja " sivuja.
Riemastuin, kun sinne päivittyi matkalaisten blogi.
Olisin tietysti halunnut lukea jokaisesta tapaamastani opettajasta yksityiskohtaiset kuulumiset.
Ihan  täsmätietoa ei tullut, tietenkään ei, vaan täytyi tyytyä yleisempiin teksteihin.

Paljon oli tapahtunut, hyvää! Ja paljon oli ohjelmaan osallistuvilla suomalaisopettajilla hämmästeltävää ja ihmeteltävää, kuten minullakin silloin.

Mietin, olisiko uusintakierroksella ehkä voimavaroja vielä enemmän varsinaiseen tehtävään.
Viimeksi kun niin monet uudet asiat veivät paljon energiaa.
Pelkästään koulujen karuus, opetusmateriaalin ja välineistön lähes totaalinen puuttuminen 
oli asia, jonka ymmärsi vasta siellä luokassa ollessaan.
Lasten ankara arki, josta kuulin jo heti ensimmäisenä päivänä kovin kovia asioita, järkytti.
Kuumuus, huonosti nukutut yöt, ruokakulttuuri sekä ajomatkat olisi tuttua.
Myös kolmen kulttuurin opettajuus olisi nyt koettu, ja työskentelytavat tulleet tutuiksi.

Se tieto, että miten nopeasti paikalliset opettajat omaksuivat uusia ajatuksia, ottivat ne käyttöönsä ja kuinka pienillä asioilla voi vaikuttaa, helpottaisi takuulla paineita, joita noviisina koki.
Ei kaiken tarvinnutkaan olla niin mahtavaa ja upeaa, vaan pienetkin askeleet vievät eteenpäin.

Paljon hyvää oli tapahtunut.
Joissakin kouluissa oli saatu aikaa koulun oppilaille koululounasta, yhdessä vanhempien ja paikallisten järjestöjen kanssa. Joissakin kouluissa oli aloitettu maissin viljelyä ja kanojen kasvatusta harkittiin. Oli saatu uusia luokkahuoneita ja siten jaettua suuri oppilasryhmiä pienemmiksi. Vaan edelleenkin luokassa saattoi olla yli 60 lasta, kun ryhmä siis voisi periaatteessa jakaa, jos oppilaita on yli 45.
Auli Härkönen kertoo blogissaan edistysaskelista, mutta myös ihmetyksestä, kuinka pitkiä ja vaativia on lasten koulupäivät. Hänen koulussaan opettajakunta pisti kaiken peliin hyviä tuloksia tavoitellessaan.
https://www.opettajatilmanrajoja.fi/motto-education-for-development/

Aktiivisten  opetusmenetelmien käytöstä kerrottiin useissa blogiteksteissä. Oppi oli omaksuttu ja otettu aktiiviseen käyttöön.
Ilmeisesti ohjelmaan  oli saatu uusi opettajia, sillä joidenkin  kanssa aloiteltiin alusta ryhmätöiden, ajatuskarttojen ja parityöskentelyn harjoittelu.

Samoin kuin viime vuonna, ihmeteltiin opettajien intoa ja voimia haastavissa oloissa. 
Hämmästeltiin kokeisiin ja testeihin perustuvaa, vaativaa ja (liiankin) laajaa opetussuunnitelma sekä kolmen kielen käyttöä jo pienten lasten opetuksessa.

Se oli kyllä iloinen asia, että esiopetus oli nyt päässyt mukaan World Teacher ohjelmaa.
Viime vuonna päädyin päiväkodin puolelle vähän ominkin luvin, ja se oli hyvä.
Riemunkiljahduksia pääsi myös, kun luin, että pienten "väärinkäsitysten" takia kuulovammaisten lasten koulu oli mukana tänä vuonna ohjelmassa. Koskettavia hetkiä siellä oli tänäkin vuonna koettu, joista Ilari kertoo omassa blogitekstissään:
https://www.opettajatilmanrajoja.fi/kommunikointia/

Surulliseksi minut sai kirjoitus "omasta" koulustani, jossa jo ensimmäisenä päivän kävin pitkän keskustelun tyttöjen hyväksikäytöstä ja "Sugerdaddy" ongelmasta. Seksiä vastaan tytöt saivat vähän rahaa, jotta koulunkäynti olisi mahdollista.
Tänäkin vuonna koulun johtajat pohtivat World Teacher joukon kanssa, miten suhtautua raskaaksi tulleisiin tyttöihin.
Koulun mainetta varjellakseen ja varoittavaksi esimerkiksi muille, heidät haluttaisiin erottaa.
Asia on niin vaikea, että se tuskin ratkeaa tämän kolmen vuoden projektin aikana. Mutta onneksi siitä edes puhutaan.
Pauliina Silvennoinen kertoo ongelmasta omassa tekstissä näin

 https://www.opettajatilmanrajoja.fi/osallistavan-johtamisen-oppeja-keniassa/

Kyyneleet virtasivat siinä vaiheessa, kun luin, miten vaikeata oli ollut jättää jäähyväisiä, kuinka lasten paras, toivo ja usko parempaan yhdisti opettajat. Kuinka oli halattu, itketty ja naurettu yhdessä.
Katselin kuvia hymyilevästä lapsista ja tiesin, että Keniasta palaavat opettajat eivät koskaan, eivät  ikinä unohda niitä päiviä, joita reissussa olivat.
En unohda minäkään.                                                                           Kuva "Opettajat ilman rajoja " blogista.