Päivä on jo pitkällä, kun vieraat kömpivät aitasta aamupalalle. Aamu-uinnilla ihastelemme   auringon paahtaman  järviveden lämpötilaa ja   polskutelessamme mietimme, kuinkahan kauaksi oli eiliset  juomalaulut  kantaneet auringonlaskun väreissä helkkynyttä järvenpintaa pitkin.

Aamupäivä hujahtaa  Scrablea pelaten ja lounas nautitaan  Mikkelin keskustassa, Nandan hirsiseinien suojassa.
Verkkainen ruokailu ja raakakakkumaistiaiset terassilla ovat mitä parhainta lomanviettoa.
Vieraiden lähdettyä jatkamaan matkaansa, palaamme  mökille. Terassin sohvalla romaania lukien  sujahtaa   useampi tunti.

Illalla onkin  sitten jo niin närästävä ja pullea olo, että iltakävelylle on lähdettävä.
Mies ehdottaa, että lähdetään kävelemään. Ajamme mökkitieltä kivalta näyttävälle pikkutielle. Auto parkkiin ja hyttysten vana seuranamme lähdemme tallustelemaan savista, viileää tietä pitkin.

Pientareen ahomansikoiden houkuttelemana lähden nousemaan pientä sivutietä pitkin.

 

Yllätys on täydellinen.
Elämäni upein kukkaniitty säihkyy ja sädehti järven taakse painuvan  ilta-auringon valossa.

Tuhannet violetit harakankellot notkuvat terälehtiensä painosta. Kirpeää fuksiaa hohtavat maitohorsmat keinuvat  hellässä etelätuulessa ja niiden rinnalla vaaleanpunaiset  lehtohorsmat ja vaaleat matarat puuteroivat pehmeästi maisemaa.

Kannusruohojen jykevät ryppäät nousevat niittytöyräiden  korkeimmilla kohdilla  ja särmäkuismien poltettu, keltainen  lämpö hyrisee niityn yllä.

Kun kumarrun, näen  ketoneilikoiden mättäiden kohta jo sulkevan kukkansa yötä odottaen.

Keltaiset rentoapilat ja kohokkien pulleat kukkaset nuokkuvat maata kohden.

Kahlaan kukissa hurmautuneena. Voin vain toistella: miten uskomatonta, miten käsittämätöntä, miten upeaa, miten ainutlaatuista, miten kaunista.

Pääsen viimeinen mäkisen niityn laelle, ja harpon  aluetta halkovan  pienen tien toiselle  puolelle.
Järkytys saa lähes itkemään. Ei ketoneilikoita, ei kelloja, ei virnoja.
Vaan  lupiinia, lupiinia ja lupiinia.
Tuo hirveä,vihreä  vihulainen.
Se vie tämän niityn, se nujertaa kaiken, se valtaa minun niittyni. Vihaan sitä.
Tallon ja murskaan  siemenkotia ja katkon kukkanuppuja. Siellä  täällä sentään ketoneilikkamätäs taistelee  elintilastaan tuota kaiken nielevää vihollista vastaan.

Lupiinijärkytyksestä tyyntyäkseni  noukin  hitaasti harkiten kimpun kukkia mukaan.  Valkoisen varsankellon  jätän rauhaan, mutta muutaman heleänsinisen poimin. Sekaan vähän väkevän  violetteja  peurankelloja, joitakin fuksianpunaisiq ja niitä auringonpolttamia kuismia ja herkänvalkoisia kohokkeja.
 

Kävelemme hiljakseen takaisin autolle ja  mies sanoo: " Oli niin hauskaa katsoa, kun kävelit  siellä kukkien keskellä niin onnellisena."

" Niin, oli onni, mutta ne lupiinit " vastaan.

Seuraavana aamuna heräämme aikaisin ja hän kysyy :" Keitetäänkö kahvit mukaan ja mennään sinne sun niitylles aamupalalle?"

Niin teemme. Kahlaa taas kukkameressä ja näen, kuinka mies kitkee lupiineja. 
Ei sitä tarvitse sanoa ääneen. Näen, että hän rakastaa.