Seison katseiden alla. Ristin alla.
Edessäni kymmenet katseet odottavat.

Nuo  tutut pikkutytöt, nyt jo  vuosien vartuttamat nuoret naiset, niin kauniina ja ehjinä.
Selkäni takaa tunnen satojen silmäparien osumat. Heidän  hopeiset korvansa aukenevat ja täytettä pyytävät  sydämensä odottavat.

Katselen vielä hetken. Imen tytöistä voimaa, rohkeutta ja viattomuutta. Heidän silmiensä säteet letittyvät kultaisiksi säikeksi käsiini ja nostavat ne ilmaan kuin itsestään.

Selkäni takana ihmiset hengittävät yhdessä tyttöjen kanssa. Sisään vedetään jouluinen henkäys.
Joulupunainen lämmittää ja pehmittää.

Hetkeksi kädet pysähtyvät ja kun hellästi keinutan ne liikkeeseen, aukeavat suut.
Heleät äänet täyttävät kirkon.
Joulun tutut sävelet kieppuvat, keinuvat ja hivelevät hellästi pitkän pimeän uuvuttamia kuulijoita.

Tunnen, kuinka kuinka heistä lähtevä lämpö hellii selkääni. 
Suloinen  rakkaus saa tyttöjen poskille lempeät liekit. Kehot rentoutuvat ja kuulat äänet kohoavat kevyesti kirkon kattoon kieppuen ulos, kiertyen lumisten hiutaleiden leikkiin.

Sävelmät toistavat joulumme, kipumme  ja kaipauksemme, odotukset ja pettymyksemme.
Hurmaamme, säihkymme, loistamme.
Vaikenemme.
Hengitämme.
Palaamme.

Käännyn. Hopeiset korvat kimaltavat. Kädet nousevat.
Taputukset alkavat hitaasti, tunnustellen kunnes niiden pauhu täyttää kirkon. Se hämmentää.
Kumarramme, hymyilemme.

Kiitämme.