Kirjoituskursseilla on annettu monenlaisia aiheita.
Mutta turvapaikanhakijat. He ilmaantuvat aina näihin teksteihin.
Sahbar
Babour on viety säilöön!
Talo kylmeni. Ikkunalasit jäätyivät. Ihmiset jähmettyivät niille sijoilleen.
Totta sen on ! Hakivat eilen yöllä täältä! Myös vaimonsa Nazy ja tytär Neelab on viety.
Nyt se on alkanut.
Ajatelkaa, Neelab oli haettu kesken liikuntatunnin koulusta.
Kaikki muut lapset olivat huutaneet, että häntä ei saa viedä. Neelab on heidän ystävänsä.
Tytön polkupyöräkin oli jäänyt koulun pihalle.
Voi Neelab. Kun sinut palautetaan takaisin Afganistaniin, on liikuntatunnit ja pyörällä ajo sinulle vain hämärtyvä, hitaasti himmenevä uni.Ei painajainen vaan hyväjäinen.
Siellä ei tyttö pyöräile eikä pelaa koulukavereidensa kanssa koripalloa.
Siellä ei lauleta koulun kuorossa tai soiteta ukulelea. Et käy kirjastossa pelaamassa tietokoneella. Siellä ei älyäsi ja uskomatonta oppimiskykyäsi arvosteta.
Sitä, että osaat vain 10 -vuotiaana venäjää, suomea, afgaania ja englantia.
Sillä ei ole mitään merkitystä.
Todennäköisesti et käy koulua päivääkään
Talebanien silmissä olet vain tyttö. Mitättömyys. Riesa. Kuluerä. Onnettomuus.
Illalla, lapsen nukahdettua käymme jälleen saman keskustelun.
Kohta on meidän vuoromme. Hakemuksemme ei ole vakuuttanut Migriä. Kolmas kerta toden sanoo. Kolme hylättyä hakemusta on umpikuja. Meidät palautetaan.
Mikään ei saa tätä totuutta katoamaan. Ei Rautatientorin mielenosoituksessa vietetyt päivät.
Ei se punatukkainen pappi, joka heittäytyi poliisiautojen eteen.
Ei se iloinen nainen, joka lauloi ja soitti Neelabin kanssa ja opetti häntä luistelemaan.
Eivät ne kirkon työntekijät, jotka veisasivat virsiä terminaalissa ja itkien surivat maamiestemme kohtaloita.
Ei kukaan voi tätä muuttaa.
Pinnasängyssä nukkuvan Sahbar tyttäremme tulevaisuus on meidän käsissämme.
- Ei, minä en jätä häntä koskaan, sanoo Simin mustat silmät kivenkovina.
- Haluatko hänelle sitten samanlaisen elämän, jota itse elit? kysyn.
- Ei, en tietenkään. Haluan, että hän saa käydä koulua, eikä kukaan pakota häntä naimisiin 12-vuotiaana.
- Sitten tiedät, ettemme voi jäädä odottamaan. Kun meidät viedään turvasäilöön, on edessä vain tuskaa, pelkoa ja toivottomuutta. Me joudumme Kabulin raunioiden keskelle.Meillä ei ole siellä mitään. Ei ainuttakaan sukulaista jäljellä. Vain ihmisiä, jotka vihaavat meitä, koska pakenimme. Nyt ehdimme vielä pelastaa Sahbarin.
- Sinä et voi olla tosissasi. Että jättäisimme hänet tänne!
- Simin, olemme puhuneet tämän jo tuhanteen kertaan. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Hän jää tänne, me katoamme. Katso häntä, Simin. Hänellä on oma sänky, puhtaat vaatteet, ruokaa aina kun hänellä on nälkä. Ympärillä on uskomattoman lempeitä ja viisaita suomalaisia naisia. Ajattele, millainen tulevaisuus hänellä on täällä ja millainen umpikuja häntä odottaa Afganistanissa. Et voi riistää häneltä tätä kaikkea!
- Sahbar ei voisi ikinä ymmärtää, miksi jätimme hänet.
- Hän unohtaa! Hän on niin pieni vielä. Jätämme hänet Aunelle. Kun ikävöit Sahbaria,voit muistella, kuinka istuitte Aunen saunassa ja kuinka hän vihtoi vaaleanpunaisessa vannassa istuvaa pikkuistamme. Muistat sen ja tiedät sydämessäsi, että Aune rakastaa häntä kuin äiti lastaan. Hän takaa tytön tulevaisuuden. Me voimme rukoilla, että ehkä joskus voisimme. Että joskus...
On pakko pitää tauko, ennen kuin voin jatkaa.
- Voisimme kuulla, miten Sahbar voi.Ehkä joskus, joskus saattaisimme saada mahdollisuuden vielä nähdä hänet.
Kaivan repusta paksun mustan vihon.Nostan sen pöydälle. Sitä olen täyttänyt kaikkina niinä unettomia öinäni, kun Simin ja Sahbar ovat nukkuneet mustat hiukset kiharoille käpristyneinä yhteisen peiton alla ja suloiset kasvot rauhalliseen uneen raunneina.
Olen istunut vastaanottokeskuksen keittiön pöydän äärellä ja kirjoittanut. Olen kertonut kaiken, mitä muistan sukumme historiasta. Mennen ajan loiston ja sukumme rikkaudet ja sivistyksen määrän. Ja kuinka kaikki romahti Talebanien otettua vallan. Kerroin kaiken, mitä tyttö ei voi meiltä kysyä.
Me katoamme.
Kuvailen kammottavan pakomatkan. Kuinka hautasimme hänen veljensä Kabulin pommitusten jälkeen. Kerron, kuinka suuri on rakkautemme häntä kohtaan. Vain siksi kykenimme jättämään hänet tähän karuun, mutta lämpimään pohjoiseen maahan. Vannon, että jos se vain on mitenkään meidän käsissämme, me tapaamme vielä.
Vihkon viimeiset sivut ovat tyhjät.Ne olen varannut Siminille. Hän kirjoittakoot niille hyvästit tyttärelleen.
Avaan kaksi passia.Niissä on meidän kuvamme, muttei omia nimiämme. Aune hankki meille laittomat passit. Otti suuren lainan kesämökki panttina. Rikkoi lakia. Niin paljon hän Sahbaria ja meitä rakastaa.
Ojennan vaimolleni kynän ja avaan vihkon viimeiset valkoiset aukeamat täytettäväksi.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.