Istun vanhan mersun takapenkillä. Alleni on kiireessä haalittu pakkausmuovia penkkiä suojaamaan.

Vieras mies on kietonut kätensä olkapääni ympärille ja puhelee rauhoittavasti: ”Ei mitään hätää. Ei mitään hätään, ei mitään hätää.”

 

Hoipun tajuttomuuden rajamailla ja lause kumisee kaikuisena.

Katselen epäuskoisena käsivarttani.

Siitä töröttää säröisiä luiden päitä. Kun kävelin autolle, se roikkui sivuillani kuin jäniksen raato: ihokaistaleen ja ohuen lihaksen varassa. Veri valui pitkin sormiani lämpöisenä ja pisaroi keltaiset voikukat kulkureitiltäni.

 

Mies huutaa: ” Ei mitään ambulanssia, tyttö vuotaa kuiviin ennen kuin se tänne ehtii. 

Seppo, lähdetään! ”

Minut pelasti shokki, onni ja kaksi viisasta miestä. Ihon läpi ryskyneet luut eivät katkaiset valtimoa ja shokki tyrehdytti verenvuodon.

 

Ensi kosketukseni hevosiin vei minut kuukaudeksi sairaalaan ja jätti elinikäisen vamman.

Vapaana ratsastuskentällä ollut varsa, kiukkuinen suomenhevonen ja leijonaemo-poniäiti, jolla ratsastin, oli kolminaisuus, joka aiheutti pahan onnettomuuden.

Ei kai siis ihme, että seuraavaan ratsastuskertaan meni lähes 30 vuotta.

 

Kävin katselemassa tallilla usein. Norkoilin kentän laidalla. Haistelin tallin tuoksua, sitä lämmintä, vähän makeata, heinäisin aromein vahvistettua. Taputtelin. Kuulostelin. Tutustelin.

Katselin rohkeita tallityttöjä, jotka tottunein ottein nostelivat kavioita, letittivät harjoja ja supattelivat hevosten korviin salaisuutensa.

 

Isikkatalli oli levollinen ja hiljainen paikka.

 

Rakastuin islanninhevosiin niitä katselemalla. Ne näyttivät vakailta ja luotettavilta. 

Ne peittosivat pelkoni ja lopulta, eräänä tammikuisena iltana nousin selkään.

Kävelimme rauhallisesti läpi lumisen metsän. Taluttajatyttö höpötteli kävellessään kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Hevosen lämmin hengitys puhalteli höyrypilviä tummaan talviseen iltaan.

Vakaat jalat löysivät kulkunsa polkua pitkin,vaikka pimeä ilta oli jo pitkällä.

Hengitin syvään. Rentouduin ja painuin vasten satulaa keinahdellen rytmikkäästi askelluksen tahdissa. Ei pelottanut.

 

Talven mittaan kävin tunneilla ja issikkatallin opettajan iloisen napakassa ohjauksessa osaaminen karttui, oikeastaan ihmeen nopeasti, vaikka en tosiaan ollut kentää kiertävien nuorimmasta päästä.

Vaan enpä arvannut, että sairasloma jo väjijyi tallin kulmilla.

 

Tuli yöpakkasen salaa liukastama kenttä. Kaarteeseen ravatessa hevonen kompuroi ja kaatui. Jalkani jäi jalustimeen ja vääntyi. Luulin, että mitään säikähdystä kummenpaa ei sattunut, mutta eipä jalka kantanutkaan painoani.

Tuli toinen sairaalareissu. Murtunut nilkka ja pitkä toipuminen.

Mutta nyt palo issikan selkään oli niin roihuava, että heti, kun sairasloma loppui, lähdin tallille.

 

Kevät oli sulattanut jäiset metsäpolut, joten kenttätunnin sijaan edessä oli pitkään odotettu, ensimmäinen maastolenkki. 

 

Sydän kyllä pamppailli, kun kipusin hevosen selkään ja suuntasin hevosen turvan edelläni kulkevan perään. Letkaa vetävä on sijoitellut hevoset luonteen, vauhdin ja hallittavuuden mukaan toimivaan järjestykseen. Samalla periaatteella hevoset on jaettu ratsastajillekin. Kokemuksen määrä on aina suhteessa hevoseen. Omani on varmajalkaisten ja rauhallisten joukkoon kuuluva.

 

Aurinko valaisi toukokuisen pyhäaamun. Varovaisen vihreät koivunlehdet siilsivat väreilevän valon polulle, jota lähdimme kulkemaan. Kevään kirpeä tuoksu sai hevoset pärskymään. Tuntui, että niilläkin oli intoa lähteä keväiseen metsään, nauttimaan kanssamme heräävän luonnon voimasta.

 

Reitti oli tuttu hevosille ja pian huomasin, että sykeeni laski ja hengitys haki rytminsä hevoseni rytmistä. Saatoin höllätä ohjista ja katsella ympärilleni. 

Metsää täplittävät valkovuokot, keväiset purot hakivat uomiaan, ja kavioiden alla pehmeästi painuva  polku teki hyvää hevosten jaloille, jäisten kenttien jälkeen.

 

Välillä edellä kulkeva ratsu tahtoi maistella ruohotuppaita ja oma hevoseni tyrkkäsi hidastelijaa  turvallaan. Hieman piti olla varuillaan, ettei oma polle saa kaverin kaviosta. Edelläkulkija taisi  tuumia: ” Mitäs siinä hoputat! Ottaisit sinäkin kevään maistiaiset. Kyllä tässä keretään letkan perään heinätupas hampaissakin.”

 

Lämmin etelätuuli hulmutteli hevosten harjoja ja pisamoi nenänpäätäni. Pian letkan ensimmäiset hevoset nostivat korvansa pystyyn ja askellus kiihtyi. Edessä oli huimaavan kaunis kuusimetsän halkova polku, jossa tasainen töltti, islanninhevosten neljäs askellaji toimii kuin unelma.

 

Niin koko letka lähtee tasaisena hyrisevään tölttiin. Oma ratsuni putoilee välillä pompottavaan raviin, mutta palautan mieleen avut, joilla hevosen saan taas siirrettyä takaisin töltille. Puolipidätteillä, eli ohjia maltillisesti kiristämällä ja pohkeilla sekä rennolla istunnalla saadaan aikaan tasainen töltti. Ja pian heppani tölttää esimerkillisesti. Onnistuminen tuntuu samalta kuin oppisi lukemaan tai uimaan. Ihan itse osasin. 

 

 

Pitkän tölttijakson jälkeen kuljetaan käynnissä hiekkatietä. Muutama auto ohittaa, onnneksi fiksusti vauhtia alentaen ja riittävän kaukaa. Sen sijaan kumpuilevan pellon takaa ärjäisevää traktoria useampikin hevonen säpsähtää.

Tänään joudutaan muuttamaan tavanomaista reittiä erään talon ärhäkän piskin takia. Edelliskerralla irti ollut koira aiheutti vaaratilanteen, ja johtajahevonen oli joutunut nostamaan nopean laukan tavoittaakseen letkasta irronneen, kintereissään koiranhampaita säikähtäneen hevosen.

Onneksi selässä oli kokenut ratsastaja ja mitään pahempaa ei sattunut.

 

Hiekkatie päättyy kuusimetsikön laitaan. Hevosten letka häviää tummien ikikuusten sokkeloon.

Sammaleiset kivet ja kaatuneet puun rungot saavat hevoset valppaiksi. Ihmeellisen tarkasti ne kavoidensa paikat valitsevat. Luotan ratsuuni. Höllään taas ohjia ja ajattelen, etten tiedä mitään toistaa paikkaa maailmassa, jossa nyt olisin mieluummin kuin täällä: käsittämättömän kauniissa, keväisessä ikimetsässä, luotettavan ratsun selässä. Nauttien siitä, että pärjään näin suuren, upean eläimen kanssa.

 

Korpitaival jatkuu kalliorinnettä myötäilevän jyrkän polun kautta. Nousen jalustimille keventääkseni painoani. Hevonen joutuu nyt pinnistelemään, jotta pääsemme kipuamaan jyrkkää rinnettä ylöspäin.

Sen vahvat jalat ja selkälihakset jännittyvät, mutta se kantaa meidät työtä tehden ylöspäin. 

 

Leijun kuin toisaalla. Minua kannetaan. Saan luottaa ja levätä. Voin heittäytyä toisen voiman varaan. Kevenen. Pienenen. Heitän huoleni. Unohdan. Luovun. Katoan hetkeksi. 

 

Jyrkänteen alla odottaa laukkasuora. Koko joukko terästyy. Tarkistamme jalustimet, joku kokeilee satulavyönkin tiukkuutta. Otamme napakan otteen ohjaksista. Nousemme jälleen jalustimien varaan, nojaamme eteenpäin ja kun ensimmäinen nostaa laukan, muiden ei tarvitse juuri apuja käyttää.

Kohta kaviot paukkuvat kylätiellä, hiukset ja harjat hulmuavat. Hännät heiluvat innokkaimmilla puolelta toiselle. Joku haluaisi etuilla ja kiilaa edellä olevan  vierelle. Silloin on ratsastajan tehtävä hillitä intoa ja palauttaa ratsu takaisin omalle paikalleen.

Vauhti on kevätmaastolenkillä hurja. Sydämeni Jyskin hevosen kavioiden tahtiin. Tarraan varuiksi kiinni harjasta. En päästä mieleeni putoamista vaan hoen laukan tahtiin. ” Ei mitään hätää. Ei mitään hätää” 

Me selviämme tästä.

 

Tallin pihaan saavuttuamme en vain pysty olemaan hymyilemättä. Taputan hevosta kaulalle. Riisun varusteet ja vien ne paikoilleen. Talutan laitumelle. Hevonen nostaa vapauteen päästyään laukan. Pukittaa ja hupsuttelee. 

Juuri silloin, maastolenkin jälkeen, vehreän laitumen reunalla saan olla hetken verran maailman onnellisin nainen.

 

 

Ps. Tässä odottelemassa kevään ensimmäisten maastolenkkien alkamista. Muutama viiko pitää vielä odottaa!

9F650B21-4CB3-4ABF-8403-3C8045DA4021.jpg