NIITTYHARTAUS               Suomen Luonnon päivä on 31.8 

 

Pyydettiin kirjoittamaan pari radiohartautta kesän lopulle. Tässä ensimmäinen aihio. Saa kommentoida :)

 

Tarkoitus pyhittää keinot.

Eihän se ehkä ihan oikein ollut, mutta

Tiesin kyllä tekeväni tavallaan väärin, mutta… 

Tänään kerronkin teille kesästä, jolloin tiesin tekeväni väärin, siis tavallaan väärin, 

mutta kun tarkoitus pyhitti keinot.

Se alkoi ihan tavallisella iltalenkillä, jolle lähdin Etelä-Savossa olevalta mökkiltämme.

Tällä kerta poikkesin tiheän kuusikon takaa nousevalle, ennestään tuntemattomalle, ruohottuneelle hiekkatielle.

Kauempana häämötti hylätty maatilan päärakennus.

Kun pääsin kuusien taakse, tuli äkkipysäys. Henki salpaantui. Katselin ällistyneenä, lähes järkyttyneenä ympärilleni.

 

Ei tämmöistä voi olla! Näin jotain uskomatonta ja ennennäkemätöntä.

Silmien edessä avautui maailman kaunein kukkaniitty. 

Tuhannet siniset kellokukat huojuivat hellästi iltatuulessa, ketoneilikoiden hohtava vaaleanpuna levisi mättäinä pitkin kedon reunoja ja keltaiset, rennot apilat piirittivät päiväkakkaroita.

Tähtimöjä, hanhikkeja, peurankelloja, pölliruohoja, ahomansikoita, lemmikkejä, orvokkeja, horsmanalkuja.

Kahlasin kukissa vyötäröä myöden. Sydän oli pakahtua ilosta. Niin käsittämättömän kaunista. Kyyneleet kohosivat silmiin silkasta riemusta ja onnesta. 

11DE30F6-562A-4F85-8051-2374AEF7A0BF.jpg

Kunnes pääsin niityn toiseen laitaan, hymyni sammui.Tarkemmin katsellessa silmiini piirtyi terävinä, liiloina huippuina tuhon siemenet.Tihulaisia, niitä oli myös valkoisia ja vaaleanpunaisia, Suomen luontoon kuulumattomia vieraita.

Ne valtavat alan kauniilta ja ainutlaatuiselta, elämän kukkivalta, monipuoliselta kauneudelta. Vievät tilan, valon ja ravinnon. Tuhoavat pienen, hennon ja kevyen.

Lupiinin röyhkeät kukkavanat nostivat päitään kedon toisella laidalla.

Aloin raivoissani katkoa ja kitkeä. Kasasin niitä korkeaksi keoksi ja mietin kuumeisesti, miten tämä kukkaniitty pelastetaan.

Tuskin tämä nyt ihan oikein ole, tuumin, kun seuraavan aamuna olin varustautunut sinisillä kasseilla, saksilla ja puukolla ja jatkoin lupiinien kukkien katkomista. Niittyhän ei ole minun, ja liikun toisen omistamalla maalla, jos ihan tarkasti tulkittaisiin, niin varmaan jo pihapiirissä.

Lupiineja kertyi kassikaupalla ja iltasin polttelin niitä pihalla.

Toki keräsin myös monta, huumaavan kaunista kesäkukkakimppua, joiden kuvilla täytin some ja facebookin koko kesän  ajan.

Mieltäni hiersi luvaton oleskelu niityllä, mutta en koskaan tavannut siellä ketään.  En ole vielä tähän päivään mennessä ottanut selville, kuka niityn omistaa. Tämmöistähän se on, hankalia asioista siirretään ja käytetään vähän oman käden oikeutta. Tarkoituksenihan on vain huolehtia niitystä, ei varsinkaan tehdä mitään pahaa.

Tosin, otin yhteyttä tahoon, joka vastaa vieraslajien poistamisesta lähiluonnossa ja liekö se syynä, että vuosi sitten sydämeni oli pysähtyä toistamiseen.

Erään kerran niitylle kulkiessani huomasin, että surina ja pärinä, joka niityn yllä tauotta kävi erilaisten siivekkäiden ja pörriäisten lennellessä niityllä, oli vaiennut. Oli aivan kuoleman hiljaista.

Ja kuolema, se todellakin se oli käynyt   niityllä. Kaikki oli palanut karrelle, yhtä ainutta kukkaa, ei edes niitä lupiinejä ollut elossa. Ruskea, kuivunut, oudolta haiseva karike oli vallannut niityn. Se oli myrkytetty!3A4EDFFE-8104-4832-BB0E-5B75F6259857.jpg

Järkytys oli suuri. Miksi, miksi? Mitä olin mennyt tekemään. Miksi kerroin tästä salaisesta helmipaikastani eteenpäin. Miksen pitänyt tätä vain omana tietonani. Onko tämä maanomistajan kosto niityllä luvattomasti hääränneelle ?

Apeana kävelin kuolleella niityllä. Mielessä alkoi soida hautajaisvirsi ” Pois kirkas suvi kulkee ja syksyyn kypsyy maa ”.

Mietin ylösnousemususkoani.  Onko sitä? Syntyykö kuolleesta vielä uusi elämä? Voiko tämä tuhottu kauneus vielä virota. Onko hyvän siemenet kylvetty ja tallessa.?

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen vääntyi mielessäni molliksi.  Hyvästi niitty, olit ihana.

 

Mutta tänä kesänä, oli mikä riemu! Uuden elämän riemuvoitto. Usko uuteen oli totta.

Oli sama, meninkö sinne aamuvarhain vain iltamyöhään. Kukkia, värejä, tuoksuja, ääniä.

 Siellä vaeltelu on ollut tämän suven kirkkoni. Suomalaisille tuttu ” Metsä kirkkoni olla saa ”, 

 lause täydentyi mielessäni:

 ” ja  kukkaniitty on alttari sekä saarnastuoli ”

Tänä kesänä saarnavuoron saivat kukat.

Metsäorvokit käänsivät kukkansa kohden kesätaivalla kiertelevää aurinkoa: ” Katso valoon, kurkota kohden hyvää ” 

Villit vadelmat ja ahomansikat sanoivat ” Älkää murehtiko mitä söisitte tai joisitte, minä kyllä pidän teistä huolen.

Sillä täällä sitkeinä kukkivia lupiineja kitkin kuin pahoja tapoja elämästäni.: Siinä meni pahan puhuminen, siinä taittui kateus, siinä ylpeys, ja viimeisenä oma epäuskoni, joka sitkeästi yrittää kukkia, vaikka kuinka Jumalan armon niityllä vaellankin.

Päivänkakarat saarnasivat Jumalan loppumattomasta rakkaudesta. Vaikka nyhtäisin joka ikisen terälehden niityn sadoilta päivänkakkaroilta kysellen Hänen rakkaudestaan, vastaus olisi aina sama: Rakastaa, rakastaa, rakastaa. Jumala rakastaa.

 

Tänä kesänä vaelsin tuhon ja hävityksen kerran kokeneella niityllä entistä kiitollisemmalla mielellä, sillä johan se melkein menetin. 

Niitty lauloi: ” Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. Mun sieluni sä liitä, nyt äänes kuorohon ja armon Herraa kiitä, kun laupias Hän on.

” Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. 

Hän vie minut vihreille niityille. Hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä.

Hän virvoittaa minun sieluni, hän ohjaa minua oikeaa tietä nimensä kunnian tähden.

Amen!