Viisi päivää, 30 aikuista, eikä yhtään kännykkää näkyvillä.

 

 

 

Saarijärvellä, joogaopiston joogaa-ja melontaa kurssin yllättävin anti oli ihmisten läsnäolo. 

Joogamatolla, rajatussa maailmassa, se onkin yleensä aika helppoa, siis olla läsnä. 

Liikkeet vaihtuvat rauhallisesti hengityksen tahtiin, ja harjoituksen alun ja lopun välillä elää hetken ajatomassa maailmassa. Täydessäkin salissa on rauha ja hiljaisuus. Ohjaajan ohjeet vievät tuntia eteenpäin ja ympäriltä kuuluu vain rauhallisia, pitkiä hengityksiä.

 

Toisen rauha rauhoittaa itsenikin.

 

 Samaten meloessa, kun tuulenvire liikkuu järven pinnalla ja mela painuu lämpimän järven pinnan alle säännöllisessä rytmissä, rauhoittuu oma mieli ja hengitys. Kanssamelojien kanssa toki voi vaihtaa kuulumisia, mutta tehtävänä on olla tässä hetkessä. Ei menneissä eikä tulevissa.

 

Ainakin näin vähän melonneella läsnäolo oli täysipainoista, koska aallot ja tuulet pitivät tarkkaavaisuuden yllä ja monta kymmentä kajakkia ympärillä edellytti myös oman kajakin suuntien suunnittelua.

 

Melonnan ja joogaharjoitusten lisäksi istuttiin luennoilla, joilla etsittiin ja esiteltiin näkökulmia rauhoittumiseen ja läsnäoloon.

 

Luennoilla ymmärsin, mikä arkisessa työympäristössä ja vapaa-ajallakin hajoittaa  todella suuresti mieltäni ja keskittymistäni. Kännykkä! Oma ja muiden.

 

Ymmärsin miten häiritsevää (minulle) on ihmisten kännykkäetiketti. 

Tai siis sen totaalinen puute. 

 

Miten rauhoittavaa ja ihanaa oli, kun 30 aikuista olivat paikalla. Todella paikalla.

Kukaan ei räplännyt kännykkää, tekstaillut, lukenut Iltasanomia, twiittaillut, whatsupannut, instannut. Ei kukaan.

 

Päät eivät nuokkuneet, vaan katsoimme toisiamme. Katsoimme puhujaa. 

Olimme siellä, missä olimme.

 

Ja ruokailujen aikana söimme. Todellakin, söimme.

Emme popsineet, hotkineet, haukanneet, mättäneet sapuskaa naamaa tai safkaneet.

Ruoka ei jäähtynyt kännykkäsession takia. Keskustelukumppanin lauseet eivät jääneet kesken eikä kukaan sanonut: ” Oota hetki, mun on pakko vastata tähän”.

 

Ei, me olimme ruokapöydässä. Olimme siinä, emmekä hyppelleet toisaalle.

Vaan ravitsimme itsemme huolella valmistelulla ruoalla.

 

 

 

 

 

 

Ps. No, pieni myönnytys: onneksi melonnanohjaajalla oli kuitenkin omansa mukana, kun ukkosmyrsky yllätti meidät järvellä. Täsmäsääennustus puhelimeen ja melonta sai jatkua.

Ja toki illalla, omassa rauhassa, saattoi puhelimen ottaa esiin, mutta se tuntui polttelevan levottomalta. Ei yhtään kivalta.